En ole tilastotieteilijä, mutta voin vähän vilkaista
Blogasin taannoin siitä, miksi työmarkkinat eivät toimi täydellisen kilpailun mallin mukaisesti. Yksi suurimpia syitä markkinamekanismin epäonnistumiseen on se, että yksittäinen työntekijä on usein monella tapaa työnantajaa heikompi osapuoli.
Tarkoitukseni oli osoittaa vääräksi se kritiikki, mitä aika ajoin kuulee: että ammattiliitoista olisi muka työntekijöille enemmän haittaa kuin hyötyä. Päinvastoin. Ammattiyhdistysliike tasaa voimasuhteita työmarkkinoilla reilumpaan suuntaan.
Siltä varalta, että teoreettinen pohdintani ei vakuuttanut kaikkia, olen koonnut oheen OECD:n tilastoja työmarkkinoiden ja ammattiyhdistysliikkeen yhteydestä. Ammattiyhdistysliikkeen vahvuutta kuvaan tilastolla työntekijöiden järjestäytymisasteesta. Työmarkkinoita tarkastelen palkkatason, työllisyyden, tulonjaon ja työn kuormittavuuden tilastoilla. Kyseiset tilastot on poimittu OECD:n vanhasta tilastopankista, mutta vastaavat tilastot löytyvät myös uudistuneesta aineistopankista.
En ole tilastotieteilijä, mutta voin vähän vilkaista.
Heti alkuun on syytä huomauttaa, ettei lineaarinen tilastollinen yhteys todista sitä, että syy-seuraus-suhde on olemassa. Toisin sanoen lineaarisen yhteyden ja tilastollisesti merkittävän – eli todennäköisesti ei sattumasta johtuvan – korrelaation havaitseminen ei automaattisesti tarkoita sitä, että juuri järjestäytymisaste ja vahva ammattiyhdistysliike tuottaisi hyviä tuloksia työmarkkinoilla.
Seuraavia havaintoja voi kutenkin pitää jonkinasteisina asian puolesta puhuvina aihetodisteina. Tuntuu loogisemmalta olettaa, että esimerkiksi järjestäytymisaste vaikuttaisi työn koettuun kuormittavuuteen – kuin toisin päin. Ammattiyhdistysliike nimenomaisesti tekee töitä sen eteen, että työn kuormittavuus pysyisi kohtuullisena. On myös vaikea keksiä jotain havaitsematonta muuttujaa, joka vaikuttaisi sekä järjestäytymisasteeseen että työn kuormittavuuteen havaitulla tavalla.
Alla olevat kuviot osoittavat, että järjestäytymisasteella on yhteys kaikkiin valittuihin muuttujiin. Korkealla järjestäytymisasteella on tilastollinen yhteys korkeampaan palkkatasoon ja työllisyysasteeseen. Korkealla järjestäytymisasteella on myös yhteys pienempiin tuloeroihin ja työn matalampaan kuormittavuuteen.
Tilastojen valossa vaikuttaa siis siltä, että mitä vahvempi ammattiyhdistysliike, sitä paremmin se myös onnistuu edistämään laadukasta työelämää ja kaventamaan tuloeroja. Havaintoni ovat vain vaatimatonta kuvailevaa analyysiä, mutta samankaltaisiin johtopäätöksiin on päätynyt myös SAK:n tutkimusasiantuntija Ari-Matti Näätänen omassa väitöskirjassaan.
Lisäksi on silmiinpistävää, että juuri Pohjoismaat erottuvat tilastoissa omana ryhmänään monilla myönteisillä tavoilla. Taustalla lienee se paljon puhuttu pohjoismainen malli, johon kuuluu myös vahva ammattiyhdistysliike. Vaikka usein puhutaan yhdestä mallista, eri Pohjoismaissa työmarkkinoita ja sosiaaliturvaa on uudistettu melko erilaisin tavoin. Myös tulokset ovat olleet erilaisia.
Suomenkin mallia on tarpeen kehittää, mutta askelmerkit pitäisi suunnitella hyvin huolellisesti. Orpon–Purran hallitus on kuitenkin itsepäisesti valinnut lääkitä suomalaista hyvinvointivaltiota shokkihoidolla. Tutkijoiden esittämien arvioiden mukaan (esimerkiksi täällä ja täällä) valittu toimintatapa on viemässä Suomea poispäin muista Pohjoismaista. Tämä on hyvinvointivaltiolle isompi uhka kuin mahdollisuus.
Vahvaa ammattiyhdistysliikettä voi perustellusti väittää yhdeksi tärkeimmistä hyvinvointivaltion rakentajista ja kulmakivistä. Tämän vuoksi olisi perusteltua pyrkiä ennemmin vaalimaan kuin hajottamaan työmarkkinoiden rakenteita, sopimista ja luottamusta – sosiaaliturvan valtavista leikkauksista puhumattakaan. Ensimmäinen askel tätä kohti olisi aidosti neuvotella työmarkkinoiden rakenteiden muutoksista. Yhdessä sopimalla on parhaat edellytykset saavuttaa tuloksia, jotka ovat kestäviä ja kaikille hyväksyttäviä.
