Suomalaiset on opetettu taas lakkoilemaan

Työtaisteluiden määrä kääntyi kasvuun Suomessa. Tämä on poikkeuksellista, koska työtaisteluiden määrä on vuosikymmeniä ollut laskevalla uralla niin Suomessa kuin useissa verrokkimaissakin. 

Roope Uusitalo kirjoitti työtaisteluiden määrän vähentymisestä muutama vuosi sitten otsikolla ”Vastakkainasettelun aika on ohi”. Viime vuosien työtaistelutilastojen perusteella voi todeta, että Suomessa vastakkainasettelun aika on palannut.

Muutoksen taustalla on työnantajien ja sitä kautta myös poliitikkojen irtautuminen suomalaisesta sopimisen mallista.

Työtaisteluiden määrä on kääntynyt kasvuun 

Työtaisteluiden määrä oli ehtinyt vähentyä talouden kannalta merkityksettömän pieneksi ilmiöksi. Siinä missä vielä 1970-luvulla lakoissa menetettiin keskimäärin yli miljoona työpäivää vuodessa, 2000-luvulla keskiarvo on ollut selvästi alle 150 000 työpäivää, eli alle promille työajasta. Laskeva trendi on kuitenkin pysähtynyt ja työtaisteluiden määrä on kääntynyt taas kasvuun.

Tämän vuosikymmenen ensimmäisen neljän vuoden aikana työtaisteluissa on jo menetetty melkein yhtä paljon työpäiviä kuin viime vuosikymmenenä yhteensä. Kun vuosikymmen ei ole vielä puolivälissäkään ja tilastossa ei ole mukana tämän kevään laajat poliittiset työtaistelut, niin on selvää, että 2020-luku tulee olemaan tilastohistorian ensimmäinen vuosikymmen, jossa työtaisteluiden määrä on kasvanut edellisestä. Työtaistelutilastojen vuosikeskiarvo on ollut 2020-luvun alkupuolella 1990-luvun tasolla.

Lakkojen taustalta löytyy työnantajien koventuneet tavoitteet

Työtaistelut voidaan jaotella palkansaajien järjestämiin lakkoihin ja työnantajien toimeenpanemiin työsulkuihin, mutta tällainen jaottelu ei paljasta työtaisteluiden taustasyitä. Lakon taustalla voi olla yhtä hyvin työntekijöiden kuin työnantajienkin aiempaa tiukemmat asenteet. Väitän, että nyt työtaisteluiden yleistymisen taustalla on erityisesti työnantajapuolen ajattelutavan muutos. 

Tämä oli epäsuorasti myös Palvelualojen työnantajien Paltan toimitusjohtaja Tuomas Aarton viesti viime viikon HS-haastattelussaan. Aarto kertoi työnantajien ajattelun muuttuneen niin, että enää työnantajat eivät ole valmiita tekemään kompromisseja tärkeistä tavoitteistaan. Tämä on iso muutos, koska kompromissien tekeminen on tasapainoisen neuvottelun ytimessä. 

Työnantajien tiukentunut ajattelu on johtanut siihen, että aiemman kaltaisiin kompromisseihin pääsee harvemmin sopimalla ja palkansaajat ovat joutuneet puolustamaan etujaan entistä useammin työtaisteluilla.

Viime aikojen isot työtaistelut ovat olleet puolustustaisteluita

Monissa viime aikojen isoissa työtaisteluissa työntekijät ovat vastustaneet heikennyksiä. Tämä on korostunut erityisesti poliittisten työtaisteluiden kohdalla, joilla on vastustettu työehtojen heikennyksiä vuonna 2015 (ns. pakkolait), työttömyysturvan heikennyksiä vuonna 2018 (ns. aktiivimalli), irtisanomissuojan heikennystä vuonna 2018 (#viimeinenniitti) ja nyt lukuisia työlainsäädännön ja sosiaaliturvan heikennyksiä vuosina 2023–2024 (#painavasyy).

Sama ilmiö näkyy myös työehtosopimuksia koskevissa työtaisteluissa. Esimerkiksi metsäteollisuuden vuoden 2005 työsulku, Postin vuoden 2019 työriita ja metsäteollisuuden yrityskohtaisia sopimuksia koskevat kiistat vuosina 2021–2022 (esim. Keitele ja UPM) liittyivät kaikki siihen, että palkansaajat vastustivat työnantajien pyrkimyksiä muuttaa sopimusjärjestelmää tai heikentää työehtoja. Lakoilta olisi vältytty, jos työnantajat olisivat hyväksyneet samantyyppiset kompromissit kuin aiemmin. 

On viime aikoina toki ollut niitäkin työtaisteluita, joissa ammattiyhdistysliike on tavoitellut isompia palkankorotuksia tai muita työehtojen parannuksia. Tällaisia olivat esimerkiksi julkisen sektorin lakot vuonna 2022 ja vuoden 2023 työehtosopimusneuvotteluihin liittyvät lakot mm. teollisuudessa ja satamissa. Nämäkin lakot voi osin kytkeä sopimusjärjestelmän murrokseen, jossa työnantajat yrittävät yksipuolisesti luoda uudenlaisen vientivetoisen palkkamallin.

Lakkoilun käännekohdan voi ajoittaa työantajien irtautumiseen keskitetystä sopimisesta
Tuomas Aarto ajoitti työnantajien mielenmuutoksen Metsäteollisuuden vuoden 2005 työsulkuun. Tuo oli varmasti jonkinlainen käännekohta, mutta käytännössä työnantajat olivat sen jälkeenkin vielä usein valmiita kompromisseihin. 

Ajattelutavan muutos ehkä konkretisoitui toiminnaksi siinä vaiheessa, kun Elinkeinoelämän keskusliitto ilmoitti lopettavansa keskitetyt palkkaratkaisut vuonna 2016 ja irtautuvansa keskusjärjestösopimuksista vuonna 2017. Nämä muutokset mullistivat työehdoista sopimisen lisäksi myös työlainsäädännön kehittämisen. Samoihin aikoihin lähti myös työtaisteluiden määrä kasvuun.

Keskitetyt palkkaratkaisut eivät tietenkään estäneet lakkoja, mutta niiden liittokohtainen soveltaminen yleensä sujui ilman työtaistelu-uhkaa. Keskitetyistä ratkaisuista luopumisen myötä työmarkkinoilta puuttuu nyt sovittu ja vakiintunut palkkamalli. Tämä murrostilanne lisää epävakautta työmarkkinoilla. 

Palkkaratkaisujen lisäksi keskitetyt sopimukset vaikuttivat myös työelämään liittyvän lainsäädännön kehittämiseen. Keskitetyt sopimukset olivat pakettiratkaisuja, joissa samassa yhteydessä sovittiin myös työlainsäädännön tai työhön perustuvan sosiaaliturvan kehittämisestä. Osana laajaa kokonaisuutta voitiin sopia sellaisistakin eri osapuolten näkökulmasta tärkeistä asioista, joista ei yksittäisinä asioina päästäisi yksimielisyyteen.

Keskitetyn sopimisen lopettaminen johti siihen, että tällaiset pakettiratkaisut vähenivät, jolloin työmarkkinajärjestöjen mahdollisuudet sopia monista työelämän asioista heikkenivät.
Keskitetyn palkkasopimisen lopettaminen heikensi keskusjärjestöjen välisen sopimisen edellytyksiä senkin takia, että sopimisen kulttuuri rakentuu sopimalla. Kun sopiminen loppuu yhdellä sektorilla, niin sopiminen vaikeutuu muissakin asioissa.

Työnantajien irtautuminen keskitetystä sopimisesta vaikutti siis myös muuhun työelämän kehittämiseen. Järjestöjen välisen sopimisen hiipuessa päätöksenteko on siirtynyt enemmän poliittiselle puolelle. Nyt työmarkkinajärjestöt kannustavat poliitikkoja tekemään ne uudistukset, joita ei enää pystytä työmarkkinajärjestöjen välisten neuvotteluiden kautta edistämään.

Poliittisten lakkojen taustalla voi siis nähdä työnantajien irtautumisen keskitetystä sopimisesta ja siitä seuranneen sopimisen kulttuurin rapautumisen.

Lakot eivät tulleet työnantajille yllätyksenä

Työtaisteluiden yleistymisessä on siis pitkälti kyse työntekijöiden reaktioista työnantajien irtautumiseen vakiintuneesta sopimisen mallista. Tällaisessa tilanteessa työtaistelut eivät tule työnantajille yllätyksenä. Kyse on työnantajien taholta harkitusta ratkaisusta, jossa lakon kestäminen on eräänlainen investointi, joka kannattaa maksaa, jotta sopimukset ja lainsäädäntö muuttuvat työnantajien kannalta mieluisammiksi. Tarkoitus on ehkä myös opettaa työntekijöille, että he eivät saavuta tavoitteitaan lakkoilemalla. Tähänkin Aarto viittasi haastattelussaan.

Työtaisteluiden jälkeen ei ole ollut tapana julistautua voittajaksi, koska toisen osapuolen nöyryyttäminen ei paranna tulevia neuvotteluvälejä. Yleisesti voisi kuitenkin todeta, että palkansaajat ovat saaneet viime vuosinakin työtaisteluiden kautta tuloksia, vaikkakaan eivät tietysti aina ja kaikkia tavoitteitaan läpi. Vaikutukset voivat joskus tulla viiveelläkin, kuten esimerkiksi työttömyysturvan aktiivimallin kohdalla. Aktiivimalli tuli voimaan poliittisista lakoista huolimatta, mutta osin työntekijöiden luoman poliittisen paineen takia se peruttiin seuraavien vaalien jälkeen.

Tekemällä oppii myös lakkoilemaan

Työnantajien kylmässä laskelmassa, jossa lakot nähdään pienenä hintana pysyvistä muutoksista, jää ehkä huomaamatta, että lakkoilusta voi tulla tapa. 

Lakkoon liittyy paljon käytännön tekemistä, kuten aktiivien kouluttamista, yhteystietojen ajantasaisuuden varmistamista, jäsenviestintää, lakkokorvausten maksatusta, lakkovahtien organisointia, työtaistelun piirissä olevien toimipaikkojen valintaa, jne. Jos lakkoja on harvoin, tällainen käytännön osaaminen rapautuu ja lakon onnistuminen voi tuntua epävarmalta, jolloin kynnys lakkoilla on korkea. Nyt tätä osaamista on jouduttu liitoissa vahvistamaan.

Myös henkinen kynnys lakkoiluun on madaltunut. Erityisesti jos ei ole aiempaa kokemusta lakoista, niin lakon järjestäminen tai sellaiseen osallistuminen voi olla henkilökohtaisesti vaikea päätös. Nyt kun lakkoja on joutunut painavien syiden takia järjestämään, niin seuraavien lakkojen kohdalla päätös on helpompi.

Sopimusyhteiskunnasta lakkoyhteiskunnaksi?

Työnantajien irtautuminen sopimusyhteiskunnasta näyttää etenevän, mutta tajusivatkohan työnantajat, että samalla Suomi muuttuu aiempaa lakkoherkemmäksi? 

Suomalainen ammattiyhdistysliike ei suostu tahdottomaksi kumileimasimeksi, joka kiltisti hyväksyy työnantajien ehdotukset sellaisenaan. Hyvässä neuvottelukulttuurissa haetaan kompromisseja, joissa huomioidaan kaikkien näkemykset. Jos tällaista kompromissitahtoa ei kaikilta löydy, niin työmarkkinoiden epävakauden voi ennustaa jatkuvan.

Onneksi vieläkään ei ole liian myöhäistä pysäyttää huonoa kehitystä ja palata sopimisen tielle.