Ihminen on kustannuserä
Eduskuntavaalien alla valtionvarainministeriö ja puoluejohtajat kiistelivät kestävyysvajeen ja sopeutustarpeen suuruudesta, ja hallitus on vaatinut kilpailukyvyn nostamista viidellä prosentilla.
Samaan aikaan moniulotteisia ja ihmisten arkeen vaikuttavia poliittisia päätöksiä lähestytään lähinnä taloudellisten vaikutusten kautta. Kuinka paljon säästöjä tuo vuorotteluvapaan ehtojen kiristäminen, entä päiväkotiryhmien suurentaminen? Paljonko yhteiskuntasopimus parantaa kilpailukykyä?
Numerokeskeisyys kadottaa talouspäätösten vaikutukset ihmisten arkeen sekä niiden tietyille ihmisryhmille tuottaman kohtuuttoman taakan. Mitä tapahtuu julkisen sektorin hoivaduunarille, jolta katoaa mahdollisuus vuorotteluvapaaseen samaan aikaan, kun säästöt muuttavat työtä raskaammaksi ja jo muutenkin matalat tulot laskevat? Miten eri tukien ja palvelujen leikkaukset yhdessä vaikuttavat kaikkein pienituloisimpiin, esimerkiksi vanhoihin naisiin?
Hallituksen säästölakien ja kilpailukykyä lisäävien toimien valmistelussa on lähes poikkeuksetta sivuutettu niiden vaikutukset ihmisiin ja sukupuolen väliseen tasa-arvoon. Tämä ei ole ihme, sillä abstraktissa talouspuheessa ihminen on kustannuserä. Lapset, opiskelijat, vanhukset ja vammaiset näyttäytyvät rasitteina valtion ja kuntien budjeteille. Pysyvää työsuhdetta, kohtuullista palkkaa ja hyviä työehtoja kaipaava työntekijä puolestaan on taakka paitsi työnantajalle myös kansantaloudelle.
Abstrakti talouspuhe rajoittaa kriittistä keskustelua paitsi talouspolitiikan vaikutuksista myös sitä ohjaavista arvoista ja poliittista valinnoista. Kun talouskeskustelua käydään matemaattisten laskelmien kautta, ei viesti siitä, että hallituksen leikkauksiin ja kilpailukykyyn keskittyvä politiikka muuttaa yhteiskuntaa ja sen perusarvoja, tule kuulluksi. Sen sijaan leikkausten kritisoijilta perätään vaihtoehtobudjettia.
Samaan aikaan taloustieteellinen ajattelu on alkanut vallata muita yhteiskunnallisia keskusteluja. Kun taloustieteen oppeja sovelletaan eri elämänalueilla, keskiössä on yleensä yksilö. Yksi esimerkki tästä on viime aikoina käyty keskustelu opintotuesta, jossa opiskelu on nähty yksilön investointina itseensä ja siksi oikeudenmukaisena rahoittaa yksilön ottamalla lainalla.
Näissä keskusteluissa yksilöstä puhutaan tavalla, joka sopii yhteen hyvinvointivaltiota rapauttavan leikkauspolitiikan kanssa. Samaan aikaan, kun yhteiskunnan tarjoamia palveluja ja tukia leikataan, yksilö esitetään itseensä investoivana ja hyvinvoinnistaan vastuun kantavana toimijana. Siinä missä valtion velkaantuminen esitetään vastuuttomana, annetaan ymmärtää, että vastuullinen ja järkevä yksilö ottaa lainaa.
Talouden kieli on tärkeässä roolissa, kun hyvinvointivaltiosta tehdään kilpailuyhteiskuntaa, jossa jokainen on omillaan. On tärkeä pitää yllä vaihtoehtoisia tapoja puhua talouspolitiikasta ja varoa talousajattelun leviämistä.
Anna Elomäki
Kirjoittaja työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopiston sukupuolentutkimuksen oppiaineessa.
