Yleissitovuus on työmarkkinoiden kulmakivi – Sitä ei kannata kevein perustein muuttaa
Talon toimivuuden kannalta ei ehkä ole suurta merkitystä, miten kulmakiven päätti asettaa, mutta sitten kun talo on valmis, niin kulmakiven vaihtaminen tai siirtäminen olisi valtava urakka. Kevein perustein ei sellaiseen remonttiin kannata lähteä.
Yleissitovuus on suomalaisen työmarkkinajärjestelmän kulmakivi. Ruotsi on hyvä osoitus siitä, että hyvän työmarkkinajärjestelmän olisi voinut rakentaa myös ilman yleissitovuutta, mutta valmiin järjestelmän kulmakiviä ei kannata kevein perustein muuttaa.
Yleissitovuuden poistoon olisi tuskallista sopeutua
Suomea verrataan usein muihin Pohjoismaihin, joissa ei ole työehtosopimusten yleissitovuutta. Niissä yleissitovuuden sijaan työehtosopimusten kattavuus ja palkansaajien kohtuulliset työehdot on varmistettu liityntäsopimuksilla, joissa yksittäinen yritys sitoutuu noudattamaan alan työehtosopimusta.
Liityntäsopimusten kautta työehtosopimusten kattavuus on esimerkiksi Ruotsissa saatu samalle tasolle kuin Suomessa. Korkea työehtosopimusten kattavuus edellyttää tietysti suurta määrää liityntäsopimuksia. Esimerkiksi tanskalainen 3F-ammattiliitto ilmoittaa valvovansa peräti 12 750 yrityskohtaista sopimusta.
Ruotsissa ja Tanskassa liityntäsopimusten kattavuus varmistetaan tarvittaessa palkansaajien joukkovoiman avulla: järjestäytymättömiä yrityksiä voidaan painostaa esimerkiksi työtaisteluilla, saarroilla tai boikoteilla solmimaan liityntäsopimuksia. Koska liityntäsopimukset ovat juurtuneet osaksi työmarkkinakulttuuria, painostusta ei käytännössä yleensä tarvita.
Suomessa tällaista kulttuuria ei ole. Kymmenien tuhansien liityntäsopimusten verkoston polkaiseminen tyhjästä vaatisi sellaisia yrityskohtaisia painostustoimia, joihin Suomessa ei ole totuttu. Välivaiheena olisi varmasti vuosien levottomuus työmarkkinoilla, kun työtaisteluiden kautta ammattiyhdistysliike pyrkisi varmistamaan työehtosopimusten turvan kaikille jäsenilleen. Lopputulos olisi hämärän peitossa. Työehtosopimusten lopullinen kattavuus riippuisi alakohtaisesta järjestäytymisestä ja neuvotteluvoimasta.
Jos valtavan myllerryksen seurauksena Suomesta tulisi Ruotsi, eli liityntäsopimusten ja yritysten järjestäytymisen kautta päädytään kattaviin työehtosopimuksiin, niin mikään ei olennaisesti muuttuisi. Käytännön elämän kannalta ei ole suurta merkitystä mihin työehtosopimusten kattavuus perustuu. Tällöin yleissitovuuden poistolla ei olisi pitkällä aikavälillä juuri mitään merkitystä, mutta lyhyellä aikavälillä se aiheuttaisi valtavaa epävarmuutta ja levottomuutta työmarkkinoilla.
Toinen vaihtoehto on, että myllerryksen seurauksena Suomesta ei tulisikaan Ruotsi. Voisi käydä niin, että vastaavaa liityntäsopimusten kulttuuria ja verkostoa ei saada luotua, jolloin työehtosopimusten kattavuus jäisi pohjoismaisia verrokkeja alhaisemmaksi. Silloin menettäisimme pohjoismaisen työmarkkinamallin edut. Palkansaajien neuvotteluvoima heikkenisi ja palkkaerot kasvaisivat. Ymmärrän toki, miksi jotkut pitävät tällaista lopputulosta houkuttelevana, mutta lienee ilmeistä miksi palkansaajat eivät tästä innostu.
Palkansaajien näkökulmasta yleissitovuuden poisto olisi siis parhaassa tapauksessa turha ja huonoimmassa tapauksessa hyvin haitallinen remontti, mutta joka tapauksessa se olisi raskas ja aiheuttaisi epävarmuutta vuosien ajaksi. Kulmakivien potkimisen sijaan remonttitarmo kannattaa kohdistaa muualle.
