Yleissitovuudesta tehty saatanasta seuraava

Suomen taloudessa ja elinkeinoelämässä tuntuu olevan vain yksi ongelma, nimittäin työehtosopimusten yleissitovuus ja työehtosopimuksiin perustuva paikallinen sopiminen. Suomalaisten tuotteiden ja palvelujen laatu ja ominaisuudet eivät ole ongelma, ei valmistamiemme tuotteiden ja palvelujen heikko kysyntä, ei vientiponnistelujen puute, eikä yritysten kasvuhaluttomuus, vaan se että paikallisesti ei saada sopia mitä tahansa ja miten tahansa työntekijän kanssa. Yksinkertaisiksi ovat ongelmat menneet, mutta suurta meteliä niistä saadaan täällä kotimaan kentillä aikaan.

Järjestäytynyt työmarkkinakenttä on saanut niskaansa sellaisen syntisäkin, ettei paremmasta väliä. Vähemmälle ovat jääneet työmarkkinaosapuolten aikaansaamat ratkaisut, joita on tehty ja tehdään niin valtakunnan tasolla, alakohtaisesti ja paikallisesti yritystasolla. Tämä sopiminen tapahtuu sovituissa puitteissa ja raameissa, joilla turvataan molempien osapuolten asemaa. Työntekijät varsinkin tarvitsevat punttien tasaamista työantajien kanssa.

Yleissitovuudesta on julkisuudessa tehty saatanasta seuraava. Sillä kuitenkin turvataan työntekijöiden asemaa niissä yrityksissä, jotka eivät kuulu työnantajaliittoihin. Yleissitovuudella taataan myös yritysten reilua keskinäistä kilpailua, kun työvoimakustannuksilla ei voi naapuria kampittaa. Paremmalla teknologialla, tehokkaammalla töiden järjestelyllä, osaavammalla työvoimalla ja hyvällä johtamisella naapurin voi ja saa kampittaa, mutta työn halventamisella sitä ei voi, eikä saa tehdä. Ja hyvä niin.

Toisin kuin yleisesti ajatellaan, paikallinen sopiminen on Suomessa laajaa ja monimuotoista. Suomalaiset työmarkkinat ovat varsin dynaamiset ja suomalaiset työajat ovat eurooppalaisittain hyvin joustavat. Työajoista tehdään myös paljon paikallisia sopimuksia.

Kollektiivisella paikallisella sopimisella tasoitetaan työpaikan valta-asetelmaa. Kun sopijaosapuolina ovat luottamusmies ja ammattiyhdistys, yksittäinen työntekijä ei joudu työnantajan silmätikuksi eikä painostuksen kohteeksi. Kun sopimisen muodot, mahdollisuudet ja menettelytavat ovat selviä, ehkäisee se myös riitoja. Niitäkin aina tulee ja niiden ratkaisuun on varauduttava.

Sitkeässä elää myös ajatus paikallisesta sopimisesta kustannusten alentajana. Viimeksi ajatuksen esitti, ilman perusteluja, valtiovarainministeri Petteri Orpo. Urbaani legenda jäi elämään yhteiskuntasopimusyrityksistä ja se ei tunnu kuolevan millään. Paikallisen sopimisen markkinointi tehokkaana säästökeinona ei toimi myyntivalttina ainakaan palkansaajien suuntaan, jotka sulattelevat kiky-rokkaa vielä pitkään.

Palkkojen alentaminen ja ostovoiman leikkaaminen tuskin ovat myöskään valtion ja julkisen talouden näkökulmasta toivottavia vaihtoehtoja. Yksityinen kulutus on pitänyt talouskasvua yllä ja solmittu kiky-sopimus leikkaa jo tämän vuoden talouskasvua, joten miksi halutaan hehkuttaa toimia, joilla talouskasvu entisestään hiipuu. Puhumattakaan mitä se tarkoittaisi työmarkkinoiden ilmapiirille, joka muutoinkin on tarpeeksi vaikea.

Jarkko Eloranta
SAK:n puheenjohtaja
@ElorantaJa

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Suomenmaassa 16. tammikuuta 2017.