Velkakestävyys koronakriisissä ja sen jälkeen
Kaikki jäsenmaat kantavat euroalueen talouden tulevaisuudesta huolta, mutta samalla keinot tilanteen parantamiseksi eroavat poliittisesti – eteläiset valtiot vaativat yhteisvastuullisia toimia ja pohjoinen laittaa vastaan.
Tilanne ei ole helppo. Koronakriisi on nostanut pinnalle euroalueen syvimmät rakenneongelmat. Koko aluetta koskevassa syvässä taantumassa euroalue tarvitsisi yhteistä finanssipoliittista kapasiteettia. Sellaista ei euroalueella ole, ja toistaiseksi alueen täytyy tukeutua yksittäisten jäsenmaiden elvyttämiseen. Ongelmia syntyy, kun yhden tai useamman jäsenmaan rahoitusmahdollisuudet markkinoilla vaarantuvat.
Euroopan keskuspankki EKP omistaa 1/3 euroalueen valtioiden velasta. Maaliskuussa se lisäsi ”epätavallisia” eli nykyaikana hyvin tavallisia lainaostoja 750 miljardilla eurolla jälleen koronakriisin taloudellisten kustannusten lievittämiseksi. Nämä ostot ovat epäsuora keino rahoittaa valtioita, jota EKP ei sääntöjen mukaan saisi tehdä eli olla viimeinen lainan takaaja. Suora keino olisi, että keskuspankki antaisi rahaa suoraan valtiolle. Keinoja tällaiseen rahoittamiseen pyrkimiseen on kehitetty jo finanssikriisistä lähtien, mutta teknisesti, varoen keskuspankin suoraa valtioiden rahoittamista. Tällaista toimea kutsutaan keskuspankkirahoitukseksi.
Miksi kasvava velan määrä on ongelma?
Italian ja Saksan valtiolainojen korkoerot ovat jälleen leventyneet, mikä kuvastaa markkinoiden epävarmuutta Italian valtion talouden tasapainosta. Italian velka oli 135 % bruttokansantuotteesta jo ennen kriisiä ja se tulee vielä kasvamaan. Kokonaisuudessaan euroalueen velka tulee kasvamaan kriisin kustannusten maksamisesta.
Italian suuri velan määrä suhteessa bruttokansantuotteeseen ei ole kestävää. Ei ole myöskään realistista, että jäsenmaat pystyvät maksamaan velkojansa takaisin lähiaikoina. Koronakriisistä palauduttua velan määrän suuri kasvu huolettaa ja syystäkin, koska se uhkaa valtioiden julkisen talouden tasapainoa. Poliittisen konfliktin välttämiseksi riski on, että EU palaa vanhoihin kiristäviin talouspolitiikan sääntöihin ja jäsenvaltioita pakotetaan leikkaamaan. Tämä puolestaan heikentää taantumasta nousemista. Tällaisen ”austerity”-politiikan eli kiristävän talouspolitiikan vaikutukset nähtiin 2010-luvulla, kun euroalue kamppaili pitkittyneen taantuman kanssa.
Globaalin velan määrä on kasvanut 320 %:iin maailman bruttokansantuotteesta. Tämä kertoo raha- ja reaalitalouden kietoutuneisuudesta. Markkinat odottavat keskuspankkielvytystä niin paljon, että osakemarkkinat nousevat huonojen talousuutisten jälkeen. Maailman talous siis pyörii keskuspankkirahoituksen tekohengityksellä. Tämä järjestelmä ei ole kestävä.
Mitä on tehtävissä?
Järkevintä olisi kirjata keskuspankkiomisteinen valtiovelka alas. Tämä tarkoittaisi sitä, että jäsenmaiden lainan takaisinmaksuvelvollisuus EKP:lle mitätöitäisiin. EU:n vakaus- ja kasvusopimuksen näkökulmasta ratkaisu olisi hyvä, sillä sääntökehikon velat kuittaantuisivat. Tämä aiheuttaisi sen, että EKP:n taseen pääoma menisi negatiivisen puolelle, ja jäsenmaiden pitäisi tämä puolestaan rahoittaa sääntöjen mukaan. Tämä on kuitenkin vain poliittisen päätöksen takana.
Toinen puoli on se, että raha jäisi ikuisesti kiertämään järjestelmään eikä EKP saisi sitä koskaan takaisin. Tämä koituisi ongelmaksi, jos hyperinflaatio olisi vaarana. Tämä kuitenkin vaatisi nopeaa luotonantoa ja äkillistä kulutuksen kasvua. Viimeisen kymmenen vuoden aikana olemme saaneet huomata, että rahan määrä järjestelmässä ei välttämättä kiihdytä inflaatiota. Sitä paitsi EKP:lla on aina perinteinen korkopolitiikka, jolla hillitä inflaatiota.
Toinen vaihtoehto olisi Vesa Vihriälän ehdottama jäsenmaiden lainojen muuttaminen nollakorkoisiksi ikuisuuslainoiksi. Käytännössä siis lainat kuitattaisiin näin, koska niitä ei koskaan pitäisi maksaa takaisin. Tämäkin varmasti rauhoittaisi markkinoita ja jäsenmaiden rahoituskyky paranisi ainakin hetkellisesti. Vielä on vaikea kuitenkin sanoa, miten markkinat reagoisivat ratkaisuun. Suuri kysymys on myös se, kuinka ikuisuuslainaa kohdeltaisiin EU:n vakaus- ja kasvusopimuksen säännöissä. Muita velkahelpotuksen keinoja ovat miljardin euron kolikon painaminen ja vaikeampi, ehkä epätodennäköisin, velkojen inflatoiminen.
Koronabondit eli yhteinen velka näyttää menettäneen poliittista kannatusta jäsenmaiden takaamana. Syynä on se, etteivät jäsenmaat pääse sopuun siitä, kenen pitäisi kantaa vastuu ja kenen ei. Yhteinen velka olisi edelleen hyvä ratkaisu, koska euroalue tarvitsee kapasiteettia elvytykseen ja se olisi poissa kansallisista taseista. Se olisi myös vahva viesti siitä, että euroalue kestää ja kykenee politiikassa yhtenäisiin päätöksiin.
Keskustelua elvytyksen rahoituksesta käydään nyt Ursula von der Leyenin ehdottaman “recovery fundin” eli elpymisrahaston muodossa. Rahasto toimisi niin, että EU:n monivuotinen rahoituskehys olisi takaaja. Välineen koko olisi 1000 miljardia euroa. Se olisi niin sanottu varjobudjetti, jota rahoitettaisiin markkinoilta ja vivutettaisiin jäsenmaiden käyttöön. Tämä ei todellisuudessa eroa muuten koronabondeista kuin, että takaus ei tulisi suoraan jäsenmailta vaan epäsuorasti budjetin kautta.
Keskuspankkirahoitus on hyvä ja jopa radikaali vaihtoehto. Sen kuvittelisi olevan poliittisesti koronabondeja helpompi ratkaisu, koska se siirtää vastuun jäsenmailta keskuspankille. Keskuspankkirahoituksella jäsenmaat saavat kuitattua vanhaa velkaa ja näin lisää finanssipoliittista liikkumavaraa. Tämä ei poista kuitenkaan sitä, että jäsenmaat tarvitsevat elvytykseen rahoitusta, jota niiden on haettava markkinoilta joko itsenäisesti tai yhdessä euroalueena.
