Tuloveronalennukset eivät ole ikiliikkuja, mutta ne voivat viedä meitä eteenpäin
Hallituksen budjettiriihi herätti jälleen henkiin keskustelun ansiotuloverotuksen alentamisesta yhtenä keinona taistella kiihtynyttä inflaatiota vastaan. Ensimmäinen peruste on, että ansiotuloverotuksen keventäminen parantaisi ihmisten ostovoimaa, mikä auttaa, kun hinnat nousevat. Toinen esiin nostettu argumentti on, että ansiotuloverotuksen alentaminen maksaisi itsensä takaisin välillisten vaikutusten, kuten työnteon lisääntymisen, myötä.
Ajatus siitä, että tuloveronalennukset maksaisivat itsensä takaisin perustuvat Lafferin käyrän ja jouston käsitteisiin. Joustolla kuvataan käyttäytymisen muutosta. Jouston arvon ollessa korkea, käytös muuttuu paljon politiikkatoimen seurauksena ja päinvastoin. Lafferin käyrällä taas kuvataan verotuottoa. Jos ansiotuloverotuksen taso on Lafferin käyrän oikealla puolella, verotuksen keventäminen kasvattaa verotuloja. Jos taso on käyrän vasemmalla puolella, verotuksen kiristäminen kasvattaa verotuloja. Saatan palata Lafferin käyrään tarkemmin myöhemmissä blogipäivityksissä.
Veromuutosten käyttäytymisvaikutusten arviointi on vaikeaa
Suomessa tehdyt tutkimukset ovat osoittaneet, että palkansaajat eivät juuri reagoi tuloveroasteen muutoksiin. Syitä tähän voi olla monia, esimerkiksi palkkatyössä olevat eivät pysty joustavasti vaikuttamaan saamiensa tulojen määrään. Huomionarvoista on, että tietyillä ryhmillä tulojousto on suurempi. Esimerkiksi yrittäjillä, opiskelijoilla ja kotihoidontukea saavilla ihmisillä tulojousto on korkeampi eli he reagoivat herkemmin veromuutoksiin.
Aiheen poliittisesta merkityksestä huolimatta ansiotuloverotuksen vaikutusta tehdyn työn määrään on tutkittu merkillisen vähän. Laajempaa analyysia haluaville nostan kuitenkin esiin Matikan ja Kososen artikkelit. Kirkko-Jaakkola ja Kotamäki kirjoittivat teemasta ansiokkaasti aikaisemmin tänä keväänä. Kirkko-Jaakkolan ja Kotamäen artikkelissa huomioni kiinnittyy siihen, kuinka hankalaa ansiotuloverotuksen muutosten käyttäytymisvaikutusten arviointi on. Lopputulos voi muuttua merkittävästikin sen mukaan, minkä suuruisia oletuksia joustoa laskettaessa tehdään. Tällaisia oletuksia ovat esimerkiksi tulonmuunnon suuruus ja työnantajamaksujen huomioonottaminen. Tämän myös Kotamäki toi itse esiin päivityksessään.
Ruotsin esimerkistä ei pysty vielä päättelemään lopputulosta
Yhtenä vertailukohtana on tuotu esiin, kuinka Ruotsissa alennettiin vuoden 2020 alusta ansiotulojen korkeimpia rajaveroasteita eli niin sanottua marginaaliveroa viidellä prosenttiyksiköllä.
Ruotsin valtiovarainministeriö arvioi selvityksessään, että uudistuksen itserahoitusaste voisi olla 56 ja 185 prosentin välillä. Käytännössä 100 prosentin itserahoitusaste tarkoittaa, että verotuksen alentaminen maksaisi välillisten vaikutusten myötä itsensä takaisin täysimääräisesti. Jos taas itserahoitusaste on esimerkiksi 60 prosenttia, menetetyistä verotuloista saadaan takaisin 60 prosenttia.
Jos oletamme itserahoitusasteen vaikutusten olevan – Ruotsin esimerkin mukaisesti – mitä tahansa 56 prosentin ja 185 prosentin välillä, uudistus eli veronalennus voi tässä tapauksessa rahoittaa itse itsensä tai tuoda jopa enemmän takaisin valtion kassaan. Jos itserahoitusaste jää alle sadan prosentin, uudistus eli veronalennus ei rahoita itse itseään ja valtiontalous heikkenee. Jos budjettitasapaino halutaan säilyttää, syntynyt verotuottovaje tulee kattaa joko leikkauksilla tai veronkorotuksilla.
On kuitenkin tarkennettava, että vaikka uudistus tietyillä parametreillä tietyissä olosuhteissa rahoittaisi itse itsensä, verojen alentaminen ei automaattisesti kaikissa tilanteissa johda tällaiseen lopputulokseen. Varsinaisesta ikiliikkujasta ei siis ole kysymys.
Jos veronalennukset eivät rahoita itseään, syntyvä budjettivaje on katettava jollakin
Haasteena on, että mahdollisten välillisten vaikutusten näkyminen valtiontaloudessa vie aikansa. Ruotsin valtiovarainministeriö toteaakin vaikutusten suuruusluokan olevan epävarma ja niiden realisoituvan vasta pitkällä aikavälillä. On mielenkiintoista seurata, miten Ruotsin päätöksen vaikutukset näkyvät valtion tuloverokertymässä esimerkiksi 10 vuoden ajanjaksolla, vaikka kasvava verokertymä ei automaattisesti tarkoita syy-seuraussuhdetta.
Taloustieteellisestä näkökulmasta käyty keskustelu ansiotuloverotuksen tasosta on tärkeää erottaa poliittisesta tavoitteesta alentaa ylipäätään verotuksen tasoa. On ymmärrettävää tavoitella esimerkiksi ansiotuloverotuksen tasoa, jossa rajaveroaste olisi kaikissa tilanteissa enintään 50 prosenttia. Ymmärtääkseni yksikään eduskuntapuolue ei kannata ansiotuloverotuksen absoluuttista kiristämistä.
Kysymys on enemmänkin taloudellisista realiteeteista. Jos työn verotuksen alentaminen miljardilla tuo takaisin esimerkiksi vain puolet välillisten vaikutusten myötä, syntynyt verotuottovaje on katettava jollakin. Itserahoitusasteen jäädessä vajaaksi on tarpeen siirtää verotuksen painopistettä pääomien ja (ympäristö)haittojen verottamiseen.
Riski inflaatiokierteestä vaikuttaa veroratkaisuihin
Oman mausteensa ansiotuloverotuksesta käytävään keskusteluun tuo inflaatio. Vallitsevassa inflaatioympäristössä on kiinnitettävä huomiota myös siihen, mitkä toimet kohdistuvat tehokkaimmin eniten tukea tarvitseville. Tilastokeskuksen mukaan elokuussa inflaatio oli 7,6 prosenttia. Riskinä on, että politiikkavalintojen seurauksena inflaatio kiihtyy. Lisäksi Suomen Pankin viimeisimmän ennusteen mukaan Suomen talouskasvu hyytyy ensi vuonna 0,5 prosenttiin. Hyvien ohjeiden antaminen politiikoille on vaikeaa, koska monet ratkaisut saattavat pahentaa tilannetta.
Vaikka ansiotuloverotuksen alentaminen ei ole ikiliikkuja, muutos oikein tehtynä voi viedä meitä eteenpäin. Yksi mahdollisuus on, että veroratkaisut ja työmarkkinaosapuolten neuvottelemat palkkaratkaisut sidotaan yhteen tavalla, joka varmistaa ostovoiman ja työn tuottavuuden tason säilyttämisen. Kylmähermoisuutta vaaditaan sekä päättäjiltä että kansalaisilta.
