Suomeen tarvitaan ostovoimasopimus
Suomessa on ollut tapana nimetä työmarkkinapoliittiset sopimukset nasevalla, aikaa ja sopimuksen tavoitteita kuvaavalla nimellä. Meillä on ollut raamisopimusta, työllisyys- ja kasvusopimusta ja niin edelleen. Viimeisimpänä tietysti kilpailukykysopimus eli kiky.
Kiky oli ulkoapäin pakotettu sopimus ja siinä oli elementtejä, joilla oli kovin vähän tekemistä sopimuksen tavoitteen eli suomalaisen työn kustannuskilpailukyvyn palauttamisen kanssa. Kiky onkin monen palkansaajan suussa kirosana. Sen ydin oli sosiaaliturvamaksujen merkittävä siirto työnantajilta työntekijöille ja samalla palkansaajat sitoutuivat nollakorotuksiin. Tämä maksujen siirto kevensi työnantajien sivukuluja kokonaisuudessaan reilulla kahdella prosenttiyksiköllä eli pari miljardia euroa vuodessa. Ensimmäisen kerran työnantajien maksamia työn sivukuluja siirrettiin palkansaajien maksettavaksi 90-luvun lamassa, jolloin oltiin paljon huonommassa taloustilanteessa kuin 2016. Lamalääke oli karvas, mutta tepsi. Palkansaajat siis tukivat ja pelastivat yrityksiä. Lopulta Suomen talous ja työllisyys vankistuivat.
Sivukulujen siirroilla on siis pyritty vahvistamaan ja auttamaan pulassa olevaa osapuolta. Yrityksiä tuettiin niin 90-luvulla kuin 2010-luvun loppupuolella. Nyt pulassa on suomalainen kuluttaja, palkansaaja! Energian, ruuan ja monen muun välttämättömyystavaran ja -palvelun hinnat nousevat tahtia, johon emme ole tottuneet. Ostovoima kuihtuu ja kotimainen kysyntä hiipuu. Toimeentulovaikeuksia on yhä useammalla perheellä ja työssäkävijällä.
Ostovoimasopimuksen elementit
On selvää, että tarvitsemme työehtoneuvotteluista palkankorotuksia ostovoiman ylläpitämiseksi. Mutta ostovoimaa ei voi turvata pelkillä palkankorotuksilla inflaation kiihdyttämisen riskin vuoksi.
Poliitikot ryydittävät nyt toiveitaan maltillisista palkankorotuksista kahdenlaisilla myötäjäisillä, jotka eivät sovi nykytilanteeseen. Jotkut ovat ehdottaneet muiden verojen alentamista hyödykkeiden hintojen laskemiseksi – siihen liittyisi riski yritysten voittojen kasvusta ilman kuluttajahintojen alentumista: ei jatkoon. Poliitikot myös ojentelevat tuloveronalennuksia vastineeksi maltillisista palkankorotuksista. Veronalennukset kuitenkin heikentävät julkisen talouden tasapainoa, ellei samanaikaisesti leikata julkisia palveluja tai tulonsiirtoja. Tämä taas olisi ankaraa politiikkaa kaikille julkisia palveluita käyttäville ja erityisesti toimeentulon kanssa kärvisteleville kansalaisille: ei jatkoon.
Mitä siis palkankorotusten lisäksi? Teollisuusliiton puheenjohtaja Riku Aalto ehdotti ensimmäisen kerran jo keväällä työn sivukulujen siirtämistä palkansaajilta työnantajille. Siirto keventäisi palkankorotustarpeita ja yhdessä palkankorotus sekä maksujen siirto kohentaisivat palkansaajien ostovoimaa, eikä valtion pussilla olisi tarve käydä. Myöskään julkista taloutta heikentäviä veronalennuksia ei tarvittaisi.
Ostovoimasopimuksen tekeminen
Keskusjärjestöt eivät palkoista enää sovi, mutta ne voivat sopia palkansaajien sivukulujen alentamisesta. Liitot sopisivat normaalissa prosessissa omista tes-ratkaisuistaan ja neuvottelupöydissä tiedettäisiin sivukulujen siirron vaikutukset. Mitään alakohtaisia ratkaisuja estäviä tai rajoittavia elementtejä ei keskusjärjestösopimisesta seuraisi. Se varmasti rauhoittaisi kaikenlaista koordinaatiota kaihtavia työnantajia.
Yritysten vuoro joustaa
Sivukulut ovat olleet joustoelementti suomalaisilla työmarkkinoilla. Kaksi kertaa palkansaajat ovat joustaneet ja pelastaneet yrityksiä.
Nyt yritysten olisi viisasta tulla palkansaajia vastaan ja ottaa isompi osa sivukuluista maksettavaksi. Sillä olisi ainakin kaksi myönteistä seurausta. Toisesta ne saisivat nauttia heti – ja toisesta pidemmällä aikavälillä. Jo ensi talvena tulisi välitön hyöty, sillä palkansaajien turvattu ostovoima pitäisi talouden rattaat pyörimässä. Ja joskus tulevaisuudessa, kun yritykset seuraavan kerran ovat pulassa, palkansaajien voisi olla helpompi tulla vuorostaan niitä vastaan.
