Selvempää suomea, kiitos!

Toistakymmentä vuotta toimittajana ja parikymmentä vuotta viestinnän eri tehtävissä työskennelleenä minulle on iskostunut vahva näkemys siitä, että viestin pitää olla selkeä, ymmärrettävä. Olipa sitten kyse kirjoitetusta tai suullisesta viestistä, erityistä haittaa ei olisi, että tyhmempikin ymmärtäisi, mitä kirjoittaja tai puhuja haluaa kertoa.

Jokainen varmaan voi kuitata tuon kirjoittamani vaatimuksen, mutta ikävä kyllä aika monet eivät sitä noudata. Viestitään epämääräisyyksiä, puolipehmoisia, vaillinaisuuksia. Joku voisi puhua jopa totuuden jälkeisestä ajasta.

Erityisen vastuuttomia viestien puolitotuudet ovat silloin, kun niitä pääsee irti poliitikkojen tai muiden vaikuttajien suusta tai kynästä. Tällöinhän vastuu siirtyy kuulijalle, vastaanottajalle. Nyt kun ensi keväänä on mahdollisesti kolmetkin valtakunnalliset vaalit, etenkin poliitikkojen puheenparren, kielenkäytön soisi olevan mahdollisimman ymmärrettävää.

Monien median kautta viisauksiaan jakavien henkilöiden lempilauseiksi ovat tulleet ”Vain muutos on pysyvää” tai ”Muutos on uusi normaali” -tyyppiset hokemat. Varmaan aika pitkälle tottakin, mutta mielelläni kuulisin myös hieman avattuna, mitä kukin lausuja kulloinkin haluaa tarkalleen ottaen muuttaa. Ja miksi. Uskallan väittää, että valtaosalla muutoshokijoista tähtäin on jossain muualla kuin omassa elinpiirissä. Mutta muiden pitää muuttua, muiden toimintaan, muiden oloihin on saatava muutoksia.

Kun asioita katselee täältä palkansaajaliikkeen näkökulmasta, lähes päivittäin törmää vaatimuksiin työmarkkinoiden, työelämän muutostarpeesta. Kun poliitikko tai työnantaja vaatii, että työelämän on muututtava tätä päivää vastaavaksi, minä luen viestiä niin, että paineet muutoksista ovat palkansaajapuolen niskassa.

Olisin mielelläni väärässä, mutta viimeiset vuodet ovat osoittaneet, etten ole. Kun työelämää, työmarkkinoita on haluttu uudistaa, maksumiehinä ja -naisina ovat olleet lähes yksinomaan palkansaajat. Eli: viesti naamioidaan yleisesti hyväksyttävään muutostarpeeseen, mutta lopputulos on hyvin usein vain yhtä osapuolta rankaiseva, yhden osapuolen asemaa muuttava.

Vahva toivomukseni siis on, että kun lähestymme ensi kevään vaalisumaa, äänestäjien kuluttajansuojaa parannettaisiin. Muutoksia, vaikka sitten heikennyksiä, saa toki esittää, mutta on syytä kertoa koko totuus: kuka pannaan kärsijäksi, kuka maksaa laskun. Talouden hallitsemassa maailmassahan kyse on lähes aina rahasta, suoraan tai mutkan kautta.

Yksi bongaamani epämääräinen slogan kuuluu ”Mikään ei muutu, jos kukaan ei suutu”. Näinhän se yleensä tuppaa olemaan, mutta kyllä suuttumustakin voisi jakaa tasapuolisemmin. Muutoksia ei ole syytä kategorisesti vastustaa, mutta joka lähtöön ei tarvitse kyyristyä. Ainakaan, jos muutoksen vaatija ei pysty avaamaan viestiään slogan-tasoa enempää.

Kirjoitus on julkaistu Demokraatissa 23.8.2018.