Menoleikkaukset eivät ratkaise kestävyysvajetta, mutta niitäkin pitää harkita
Julkista talouden kestävyysvajetta ei saada kuntoon pelkillä menoleikkauksilla. Niitä on kuitenkin syytä harkita.
Kun julkista taloutta vahvistetaan, pitää ottaa huomioon vallitseva suhdannetilanne. Keskellä taantumaa tehdyt sopeutustoimet syventävät taantumaa ja pitkittävät työttömyyttä. Sopeutuksen pitkittämä työttömyys voi taas muuttua rakenteelliseksi, jolloin työttömyys jää pysyväksi ja sitä kautta julkinen talous heikkenee. Vasta koronakriisin väistyttyä ja talouden toivuttua on sopiva aika julkisen talouden vahvistamiselle.
Työllisyystoimet on usein nostettu poliittisessa keskustelussa ensisijaiseksi keinoksi julkisen talouden vahvistamiseen. Se ei yksin riitä. Jotta kestävyysvaje saataisiin kurottua työllisyystoimilla, pitäisi työllisten määrän kasvaa 400 000:lla VM:n kestävyysvajearviota ja herkkyystarkasteluja soveltaen. Tämän mittakaavan epärealistisuus käy ilmeiseksi, kun muistelee, miten iso työ hallituksella oli saada kasaan 30 000 päätösperäistä työpaikkaa.
Työllisyystoimia toki tarvitaan, mutta ne eivät siis yksin voi riittää. Veropohjien tiivistäminen ja maltilliset veronkorotukset ovat keskeinen keino vahvistaa julkista taloutta. SAK on esittänyt verotoimia hyvinvointivaltion turvaamiseksi jo aiemmin.
Suomessa kokonaisveroaste on selvästi alhaisempi kuin esimerkiksi Tanskassa ja Ruotsissa. Periaatteessa kestävyysvajeen voisi kuroa kokonaan umpeen nostamalla Suomen veroasteen Tanskan tasolle. Suuret veronkorotukset tuskin ovat kuitenkaan realismia, joten myös julkisen sektorin menoja pitää tarkastella kriittisesti.
Menoleikkauksia on jo tehty, eivätkä tulokset rohkaise
On hyvä muistaa, että Suomessa on viime vuosina tehty isoja menoleikkauksia. Sipilän hallituksen hallitusohjelmassa sovittiin 4 miljardin euron menoleikkauksista ja Kataisen ja Stubbin hallitukset toteuttivat 3,5 miljardin euron menoleikkaukset. Nykyisen hallitusohjelman 1,2 miljardin euron pysyvät menolisäykset ovat näihin leikkauksiin verrattuna pieniä.
Menoleikkauksia toteuttaneilla Kataisen ja Sipilän hallituksilla oli erilaiset kokoonpanot, mutta molemmat ajautuivat tekemään paljon sellaisia leikkauksia, joita kaikki osapuolet pitivät huonoina. Koulutusleikkaukset ovat ehkä kuuluisin, muttei ainoa esimerkki. Koronapandemian aikana on voinut miettiä, oliko sittenkään ihan viisasta leikata THL:n määrärahoja tai karsia lainvalmistelun resursseja.
Kun erilaiset hallitukset ovat tiheällä kammalla etsineet leikkauskohteita budjetista, ja silti päätyneet leikkaamaan koulutuksesta ja muusta tarpeellisesta, ainakin minulla herää ajatus, että hyviä leikkauskohteita ei oikein ole.
Jatkuvasti huomataan tarpeita myös lisämenoille. Viime vaalikauden loppupuolella konkretisoitui vanhuspalveluiden puutteet. Nyt on taas herätty lastensuojelun ongelmiin ja ehkä pandemiavarautuminenkin vaatisi leikkausten sijaan pikemminkin lisärahaa.
Silti, jos kestävyysvaje halutaan kuroa umpeen, on varmasti hyvä katsoa kriittisesti myös julkisen talouden menoja. SAK ei perinteisesti ole laatinut leikkauslistoja emmekä pidä menoleikkauksia ensisijaisena keinona julkisen talouden vahvistamiseen.
Pitää muistaa, että monilla julkisilla menoilla on tärkeä rooli hyvinvoinnin lisäksi myös talouden toiminnassa. Terveyspalvelut ylläpitävät työvoiman työkykyä ja koulutuspalvelut osaamista. Julkiset investoinnit infrastruktuuriin tukevat työvoiman ja tavaroiden liikkuvuutta. Varhaiskasvatus ja vanhuspalvelut varsinaisen tavoitteensa ohella mahdollistavat työssäkäyntiä vapauttamalla työikäisiä hoivatehtävistä työelämään. Myös yliopistot, innovaatiotuet, oikeuslaitos ja monet muut julkiset menot tukevat taloutta ja elinkeinoelämää.
Hyvinvointivaltiosta ei pidä leikata
Jos leikkauksiin kuitenkin mennään, haluan puolustaa hyvinvointivaltion ytimeen kuuluvia terveyspalveluita, koulutusta ja sosiaaliturvaa. Toisaalta eipä julkisen sektorin muutkaan menot yleensä turhia ole. En mielellään leikkaisi myöskään maanpuolustuksesta, liikenneinvestoinneista, poliisista tai oikeuslaitoksesta.
Jos pitäisi valita, kääntäisin katseeni kohti yritystukia. Kaikille yritystuille on toki omat perusteensa, mutta maataloustukiin ekonomistit suhtautuvat yleensä kriittisesti. Valtaosa maataloustuista tulee EU:n kautta ja ovat näin kansallisen päätöksenteon ulkopuolella, mutta Suomessa on myös puhtaasti kansallisia maataloustukia. Esimerkiksi maatalousyrittäjien muita alhaisempaa eläkemaksua voi pitää maatalouselinkeinon yritystukena, joka näkyy budjetin menopuolella valtion isompana rahoitusosuutena eläkkeissä.
Ylipäätään menojen vaikuttavuutta kannattaa perata läpi. Esimerkiksi erilaiset sähköautojen hankintatuet tai autojen romutuspalkkiot ovat selvitysten mukaan hyvin tehottomia keinoja vähentää liikenteen päästöjä. Varmasti tarkalla kammalla hakien löytyy muitakin kohteita, joista voi hitusen säästää.
Suuri kuva on kuitenkin sellainen, että kestävyysvajeen merkittävä umpikurominen menoleikkauksilla ei ole realistista tai sosiaalisesti kestävää. Satojen miljoonien tai miljardien säästöt tuskin ovat mahdollisia ilman, että leikkaukset osuvat julkisen sektorin aidosti tärkeisiin toimintoihin, palveluihin tai etuuksiin. Menopuolen kriittiselle arvioinnille on paikkansa, vaikka sekin on tietysti poliittisesti vaikea kysymys.
Tällaisen sopeutuksen aika on kuitenkin vasta nousukaudella. Tutkimusten mukaan taantuman aikaan toteutetut leikkaukset ja julkisen talouden sopeuttamiset aiheuttavat huomattavaa vahinkoa taloudelle ja työllisyydelle.
VM arvioi kestävyysvajeen olevan 3,5 %/BKT ja työllisyysasteen yhden prosenttiyksikön nousun vaikutuksen kestävyysvajeeseen olevan 0,3 %/BKT. Näin kestävyysvajeen umpikurominen työllisyystoimilla tarkoittaisi työllisyysasteen nostoa 12 prosenttiyksiköllä, eli 400 000 työllisellä.
Kehysriihitavoitteemme
SAK:n mielestä nyt on tärkeintä tukea talouden elpymistä ja ehkäistä työttömyyden pitkittymistä. Samalla kannattaa parantaa työelämää ja koko väestön osaamista.
Lue kaikki SAK:n kehysriihitavoitteet.
