Kustannuskilpailukyky ei kerro talouden tasapainosta
Kustannuskilpailukyky soveltuu huonosti yhteiskunnallisen päätöksenteon tueksi. Sen tavoittelu ei takaa ulkoista tasapainoa eikä matalaa työttömyysastetta. Järkevämpää olisi keskittyä reaalisen kilpailukyvyn parantamiseen.
Tarkastelen seuraavaksi, kuinka Suomen kustannuskilpailukyky heijastuu ulkoiseen tasapainoon ja työttömyysasteeseen. Jotta kustannuskilpailukykyä voidaan pitää talouspolitiikan päämääränä, pitäisi sillä olla vahva yhteys tärkeinä pidettyihin taloudellisiin tavoitteisiin.
Ainakaan Suomen osalta kustannuskilpailukyvyllä ei vaikuttaisi olevan selvää yhteyttä ulkoiseen tasapainoon tai työttömyyteen.
Kustannuskilpailukykyä arvioidaan yleensä yksikkötyökustannusten avulla. Yksikkötyökustannukset tarkoittavat, kuinka paljon yhden yksikön tuottaminen maksaa työntekijöiden palkkoina (sillä siis viittaan laajemmin työvoimakustannuksiin, jotka sisältävät bruttopalkan lisäksi myös työnantajan sivukulut). Yksikkötyökustannukset saadaan esimerkiksi jakamalla keskimääräinen palkka työn tuottavuudella tai koko palkkasumma maan bruttokansantuotteella.
Yksikkötyökustannukset eivät itsessään kerro paljoakaan kustannuskilpailukyvystä, vaan sen arvioimiseksi yksikkötyökustannusten kehitystä verrataan eri maihin tai maajoukkoon. Vaikka yksikkötyökustannusten tasoakin voidaan suoraan vertailla 1), on yleensä julkisuudessa ja akateemisessa tutkimuksessa otettu jokin lähtövuosi ja vertailtu kehitystä siihen 2). Näin voidaan selvemmin havaita, ovatko yksikkötyökustannukset kehittyneet nopeammin vai hitaammin verrattuna eri maihin tai maajoukkoon.
Kaikkien maiden vaihtotaseet yhteensä nolla
Vaihtotasetta puolestaan pidetään talouden ulkoisen tasapainon mittarina. Se kertoo, velkaantuuko maa ulkomaille vai kerryttääkö se varallisuutta. Ylijäämäinen vaihtotase tarkoittaa, että maa kerryttää varallisuutta (eli vie enemmän kuin tuo), kun taas alijäämäinen vaihtotase tarkoittaa, että maa velkaantuu ulkomaille (eli tuo enemmän kuin vie).
Vaihtotaseen tasapaino tarkoittaa, ettei maa velkaannu ulkomaille eikä kerrytä varallisuutta. Koska kaikkien maiden yhteenlasketut vaihtotaseet ovat väistämättä nolla, ei pitkäaikaista vaihtotaseen yli- tai alijäämän tavoittelua voi pitää perusteltuna.
Kuviossa 1 on esitetty Suomen vaihtotaseen kehitys vuosina 1980–2016. Kuvio osoittaa, että Suomen vaihtotase oli pitkään alijäämäinen. Ainoastaan vuonna 1984 vaihtotase tasapainottui hetkellisesti, mutta painui heti seuraavana vuonna jälleen alijäämäiseksi. Nokian ja muun viennin vetämänä vaihtotase kääntyi vihdoin ylijäämäiseksi vuonna 1994, minkä jälkeen se pysytteli reilusti ylijäämäisenä pitkään.
Eurokriisin ja tuotannon rakennemuutoksen johdosta vaihtotase painui jälleen alijäämäiseksi vuonna 2011 ja on sen jälkeen pysytellyt lievästi alijäämäisenä. Vaihtotase on siis ollut tasapainossa vuosina 1984, 1994 ja 2011 (kääntynyt alijäämäisestä ylijäämäiseksi tai toisin päin).
Kustannuskilpailukyvyn taso ei heijasta vaihtotaseen tasapainoa
Kuviossa 2 on esitetty Suomen koko talouden vaihtosuhdekorjattujen yksikkötyökustannusten kehitys suhteessa kehittyneisiin kauppakumppanimaihin 3). Yksikkötyökustannusten nousu tarkoittaa kilpailukyvyn heikkenemistä ja lasku puolestaan paranemista. Mustat pystyviivat korostavat vuosia, jolloin vaihtotase on ollut tasapainossa.
Selvästikään se ei päde, että yksikkötyökustannukset olisivat samalla tasolla aina, kun vaihtotase on tasapainossa. Vuonna 1994 yksikkötyökustannukset olivat 20 prosenttia alhaisemmat verrattuna vuoteen 1984, jolloin vaihtotase oli edellisen kerran tasapainossa. Vastaavasti vuonna 2011 yksikkötyökustannukset olivat 11 prosenttia korkeammalla tasolla verrattuna vuoteen 1994.
Jos tietty taso yksikkötyökustannuksissa heijastuisi samana tasona vaihtotaseen osalta, voisi perustella, että yksikkötyökustannukset on saatava jollekin tasapainotasolle. Yllä oleva vertailu kuitenkin osoittaa, ettei niistä pysty johtamaan mitään mielekästä tasapainotasoa, sillä tietty taso yksikkötyökustannuksissa heijastuu eri tasona vaihtotaseen osalta.
Mitä jos kustannuskilpailukykyä mitattaisiin eri tavalla?
Vaihtosuhdekorjattujen yksikkötyökustannusten sijaan kustannuskilpailukyvyn mittariksi olisi voitu valita esimerkiksi nimelliset tai reaaliset yksikkötyökustannukset. Vaihtosuhdekorjatut yksikkötyökustannukset on tässä valittu tarkastelun kohteeksi, koska Suomen Pankki käyttää sitä 4).
Olen myös halunnut välttää spekulaatiota, että kustannuskilpailukyvyn mittari olisi valittu tarkoitushakuisesti. Joka tapauksessa eri mittarit ovat kehittyneet samansuuntaisesti ja ne tuottavat käytännössä saman johtopäätöksen.
Jonkin vuoden ottaminen perustasoksi (indeksi=100) väistämättä heijastaa kaikkia muita vuosia kyseiseen vuoteen. Tässä tarkastelussa perustasoksi on valittu tarkastelun lähtövuosi 1980. Suomen Pankki ottaa perustasoksi vuoden 1999, jolloin euro otettiin käyttöön tilivaluuttana ja vaihtotase oli viisi prosenttia bruttokansantuotteesta ylijäämäinen. Myös vertailtava maajoukko vaikuttaa merkittävästi analyysiin.
Tarkoituksenani ei ollut kuitenkaan analysoida kustannuskilpailukyvyn kehystämiseen liittyviä poliittisia näkemyksiä, vaan tarkastella kustannuskilpailukyvyn yhteyttä ulkoiseen tasapainoon ja työttömyyteen.
Työttömyyden ja kustannuskilpailukyvyn välillä ei selvää yhteyttä
Kuviossa 3 on esitetty Suomen työttömyysasteen kehitys ja vaihtosuhdekorjatut yksikkötyökustannukset. Kustannuskilpailukyky ei heijastu kovin suoraviivaisesti työttömyyteenkään. Yksikkötyökustannusten noustessa vauhdilla 1980-luvulla työttömyysaste pysytteli historiallisen alhaisella tasolla.
Yksikkötyökustannusten saavuttaessa huippunsa koko tarkastelujakson aikana vuonna 1990 (eli kustannuskilpailukyky oli heikoimmillaan) työttömyys oli pohjalukemissa kolmen prosentin tuntumassa. Yksikkötyökustannusten romahtaessa 1990-luvun laman ja markan devalvaation seurauksena työttömyysaste nousi kaikkien aikojen ennätykseen, eli yli 16 prosenttiin.
Tähänastisesta tarkastelusta voisi vetää johtopäätöksen, että yksikkötyökustannukset ja työttömyys ovat käänteisesti riippuvaisia – eli yksikkötyökustannusten kohotessa työttömyys laskee ja päinvastoin. Vuosina 1995–2000 yksikkötyökustannukset ja työttömyys kuitenkin kehittyivät samansuuntaisesti, jolloin niiden voisi ajatella olevan suoraan riippuvaisia.
Vuosina 2000–2008 yksikkötyökustannukset ja työttömyys kehittyivät jälleen käänteisesti riippuvaisesti. Vasta vuodesta 2008 alkaen yksikkötyökustannukset ja työttömyys ovat kehittyneet samansuuntaisesti.
Kokonaisuutena kustannuskilpailukyvyn ja työttömyyden välillä ei vaikuttaisi olevan kovin selkeää yhteyttä. Tietyn kustannuskilpailukyvyn tavoittelu ei siis vaikuttaisi soveltuvan lääkkeeksi työttömyydenkään hoitamiseen.
Kustannuskilpailukyvyn sijaan talouspolitiikassa kannattaisi keskittyä ulkoisen tasapainon ja työttömyyden hoitamiseen parantamalla reaalista kilpailukykyä, eli panostamalla osaamiseen, infrastruktuuriin ja luotettaviin yhteiskunnallisiin instituutioihin.
Patrizio Lainà
SAK:n ekonomisti
@PatrizioLaina
—
1) Ks. esim. Sauramo, Pekka (2015) ”Kuinka huono Suomen hintakilpailukyky oikein on?”, Talous & Yhteiskunta 2/2015, 2–9.
2) Ks. esim. Kajanoja, Lauri (2017) ”Kustannuskilpailukyvyn mittaaminen Suomessa”, Euro & Talous 16.3.2017.
3) Kehittyneet kauppakumppanimaat ovat (suluissa uusin maapaino prosentteina): Itävalta (2,1), Belgia (5,5), Tanska (3,8), Ranska (6,8), Saksa (25,0), Italia (6,0), Japani (3,8), Alankomaat (8,2), Norja (3,1), Espanja (2,8), Ruotsi (15,7), Sveitsi (2,1), Iso-Britannia (6,0) ja Yhdysvallat (9,0). Painot muuttuvat ajassa kuvaten ulkomaankaupan maarakennetta.
4) Suomen Pankki käyttää kustannuskilpailukyvyn mittarina myös kolmea muuta indikaattoria: työkustannuksia, tehdasteollisuuden reaalisia yksikkötyökustannuksia ja kotimarkkinasektorin yksikkötyökustannuksia.
