Koronakriisi testaa eurooppalaista solidaarisuutta
Koronapandemia on tehnyt kysymyksen eurooppalaisesta solidaarisuudesta uudella tavalla kouriintuntuvaksi. Harva torjuu yhteistyön ja auttamisen, kun tuhannet kuolevat naapurimaassa nopeasti leviävään tautiin ja terveydenhuollon ylikuormitus uhkaa jättää osan sairaista vaille tarvittavaa hoitoa.
Myötätunnon ohella kyse on omasta edusta. Vaikka kotimaassa onnistuisimme hillitsemään epidemiaa, rajan takana leviävä tauti on meillekin jatkuva terveysriski ja normaaliksi opitun liikkuvan elämäntavan este.
Koronakriisi ei kuitenkaan vaadi eurooppalaista solidaarisuutta pelkästään ihmisten hengen ja terveyden suojelussa. Sitä tarvitaan kiireesti myös kriisin taloudellisten ja sosiaalisten vaikutusten hallinnassa.
Kun liikkumista ja palvelujen käyttöä rajoitetaan tartuntojen hillitsemiseksi, epidemiasta tulee nopeasti talouskriisi. Liiketoimintaa rajoittavat kiellot, heikentynyt kysyntä ja toimitusketjujen häiriintyminen vaarantavat yritysten maksukyvyn ja ajavat ne lomautuksiin, irtisanomisiin ja jopa konkursseihin. Tätä ketjureaktiota jarruttaakseen kasvavien terveysmenojen raskauttamat valtiot käyttävät paljon rahaa yritysten ja työntekijöiden tukemiseen.
Pandemian kustannukset velkaannuttavat valtioita nopeasti. Varsinkin valmiiksi velkaisimmille maille voi nopeasti syntyä finanssikriisin vuosina nähty tilanne, jossa uuden rahoituksen saaminen vaikeutuu ja velkojen korot nousevat kestämättömiksi.
Kuten Kreikan kohdalla nähtiin, valtion rahojen alkaessa loppua inhimillinen hinta on kova ja yhteiskunta uhkaa ajautua kaaokseen. Eikä talouden hätätila koske pelkästään yksittäistä maata: Kasvava riski maan maksukyvyttömyydestä ja mahdollisesta paluusta omaan valuuttaan vaikeuttaa heti monen muunkin euromaan lainansaantia. Lopulta koko yhteisvaluutta on vaarassa.
Kysymys ei myöskään ole pelkästään taloudesta. Finanssikriisin aikana nähtiin, kuinka niin apua tarvitsevissa kuin apuun kutsutuissa maissa muita eurooppalaisia kohtaan tunnettu epäluottamus ja suoranainen rasismi nostivat päätään. Talousahdinko ja suurtyöttömyys yhdistettynä heitteillejätön kokemukseen ja tukilainojen ehdoksi asetettuun ankaraan talouskuriin oli tehokasta kasvupohjaa kansallisille vastakkainasetteluille pohjautuvalle populismille. Mitään näistä emme varmasti halua Eurooppaan enää yhtään lisää – varsinkaan nyt, kun ihmiset elävät pandemian kiristämissä tunnelmissa.
Mitä pandemian synnyttämän taloudellisen ja poliittisen kriisin hillitsemiseksi sitten voidaan tehdä?
Terveydellisissä asioissa Euroopan unioni on jo tehnyt paljon, sairaalavarusteiden yhteishankinnoista rokotetutkimuksen rahoittamiseen. Jäsenmaiden talouden liikkumavaraa EU on lisännyt muun muassa antamalla maille luvan ylittää euromaita sitovat velka- ja alijäämäsäännöt sekä mahdollistamalla unionin eri rahastojen käytön koronakriisiin hoitoon. Euroopan keskuspankki puolestaan on käynnistänyt velkakirjojen osto-ohjelman, jonka tarkoitus on helpottaa valtioiden ja yritysten maksukykyä.
Näiden toimien lisäksi euromaiden on tarkoitus päättää tällä viikolla suorasta hätärahoitusmallista vaikeuksissa oleville jäsenmaille. Vaihtoehtoina on ollut esillä muun muassa finanssikriisin myötä luodun Euroopan vakausmekanismin (EVM) käyttäminen ja koronabondeiksi kutsutut euroalueen yhteiset joukkolainat.
Eri esitysten välisenä kompromissina Euroopan komissio esitti viime viikolla SURE-nimen saanutta menettelyä, jossa unioni ottaa osin jäsenmaiden takauksella velkaa ja tukee edullisilla tukilainoilla työpaikkojen pelastamista vaikeuksissa olevissa maissa. Tuettavina työllisyystoimina komissio mainitsee erityisesti lyhennettyyn työaikaan ja julkiseen palkkatukeen perustuvat mallit.
Monissa jäsenmaissa on jo tehty ratkaisuja työpaikkojen säilyttämiseksi ja työntekijöiden toimeentulon tukemiseksi. Osassa maista näitä toimia on sovittu yhteistyössä työmarkkinaosapuolten kanssa. On koko Euroopan etu, että kaikki jäsenmaat pystyvät ylläpitämään tai luomaan tällaisia järjestelmiä vaikeasta taloustilanteesta huolimatta. SURE ei ole täydellinen eikä riittävä malli, mutta se voi hyvinkin olla tässä tilanteessa toimiva kompromissi ja askel eteenpäin tarvittavan tuen rakentamisessa. Siksi sitä on Suomenkin syytä tukea.
Mikäli SURE-malli toteutuu, tuen käyttöä ei tulisi rajata liian tiukasti yksittäiseen työllisyyspolitiikan välineeseen. Suomi tuskin on ensimmäisten joukossa hätärahoitusta tarvitsemassa, mutta jos lopulta sitä hakisimme, meillä parhaiten toimivat keinot kannattaa jatkossakin valita kansallisesti yhteistyössä työmarkkinajärjestöjen kanssa.
