Elvytys auttaa palkkatyöläistä vain, jos tiedossa on kunnollisia työpaikkoja
Oli koronaa tai ei, talousuutisten suuri linja on ollut muuttumaton viimeiset kymmenen vuotta. Väliin on toki mahtunut kauppasodan uhkaa ja muuta sapelinkalistelua, mutta perusasetelma on säilynyt samana: keskuspankit pumppaavat rahaa talouteen, jotta kasvu käynnistyisi. Korot ovat olleet ennätysalhaalla vain laskeakseen entisestään seuraavalla viikolla. Tällä hetkellä keskuspankkien pankeilta perimä korko on negatiivinen eli toisin sanoen liike- ja säästöpankit ansaitsevat rahaa sillä, että ne ottavat keskuspankilta rahaa lainattavaksi eteenpäin. Ja rahaahan järjestelmään kaadetaan, mutta talouskasvu ei vain käynnisty. Sen sijaan osakemarkkina nousi koko kuluneen vuosikymmenen, kunnes koronakriisi pudotti arvostuksista reilun kolmanneksen.
Alkoiko muutoksen aika? Mitä vielä, osakekurssit ovat lähteneet uuteen nousuun iloisesti vihellellen, vaikka kaikki tietävät, että oikeassa elämässä kokonaiset toimialat ovat syvissä vaikeuksissa, ja toisen kvartaalin tuloksista odotetaan musertavan huonoja. Perinteisin talousopein ajateltuna tilanteessa ei ole mitään järkeä. On huolestuttavaa, että sijoitusmarkkinan ja reaalitalouden todellisuudet erkanevat yhä kauemmaksi toisistaan. Minä kasvoin maailmaan, jossa finanssikapitalismi pysyy koossa vain niin kauan, kun pörssikurssit perustuvat edes jollain olennaisella tavalla talouden perustekijöihin. Nyt osakkeiden nousu perustuu vain keskuspankkirahoitukseen.
Kymmenen rahanpumppausvuoden jälkeen kyse ei voi olla siitä, että liikkeellä olisi liian vähän rahaa. Kyse on siitä, että raha ei kohdistu oikein. Miksi rahaa sijoitetaan valtavasti osakkeisiin, mutta ei juuri investoida työllistäviin kohteisiin kuten tuotantolaitoksiin? Miksi suomalaiset metsäkoneet, laivat, hissit ja teräs eivät käy kaupaksi samassa suhteessa kuin rahaa kaadetaan markkinoille?
Raha valuu osakesijoituksiin, koska kukaan ei usko kysyntään. On turvallisempi sijoittaa pääomamarkkinoille, jossa kannattavuutta ei määrää pelkkä tuloksentekokyky, vaan odotukset arvonnoususta. Ja arvothan nousevat niin kauan, kuin keskuspankit ilmoittavat oman rahoituksensa jatkuvan. Kysynnän luominen onkin hankalampi juttu. Silloin täytyy tehdä tosielämän toimia: investoida, innovoida, markkinoida, myydä ja palkata väkeä tekemään tätä kaikkea. Kun tarpeeksi moni yritys tekee näin ja palkkaa ihmisiä kunnollisilla työehdoilla, luodaan sitä, mitä järjestelmästä puuttuu: kotitalouksien ostovoimaa.
Talouskasvu käynnistyy vasta, kun riittävän monella kuluttajalla ja kansalaisella on ostovoimaa. Globaalien markkinoiden aiheuttama työn halpuutus on jo pitkään vähentänyt teollisuustyöpaikkoja länsimaissa. Teollisten työpaikkojen vaihtuminen digitalisaation ja muun ”korkean lisäarvon” työksi tuottaa hyvin palkattua työtä entistä harvemmille. Alustojen ja verkkokauppojen kehittäjät hyötyvät, mutta suorittavan työn tekijät jätetään liian usein keikkatyöelämän, pakkoyrittäjyyden tai nollatuntisopimusten varaan ilman asiallista mahdollisuutta parantaa olosuhteitaan. Harvojen korkea lisäarvo on massojen kurjuutta.
On ihan oikein, että rahapolitiikalla pyritään käynnistämään talouskasvua, mutta keskuspankkien setelirahoitusta on vaikea kohdistaa oikein. Koronakriisin aiheuttaman talousshokin takia myös valtio on lähdössä liikkeelle finanssipoliittisella elvytyksellä. Suurin yhteinen etu on, että elvytysraha löytää tiensä sinne, missä siitä on hyötyä työtä tekeville ja työtä hakeville ihmisille, ei yksinomaan sijoittajille. Elvytyksen ehtona on oltava työllistävät investoinnit.
