Eläkejärjestelmämme on hyvä, mutta sen kestävyyttä pitää vahvistaa

Tänään julkaistu Torben M. Andersenin tekemä kansainvälinen arvio Suomen eläkejärjestelmästä vahvistaa viestiä, että meidän eläkejärjestelmämme on perusteiltaan monella tapaa hyvä, vaikka se onkin pienen määräaikaisremontin tarpeessa. 

Eläkejärjestelmämme toimii käytännössä yhden luukun periaatteella, se on suhteellisen yksinkertainen rakenteeltaan ja eläkeoikeudet säilyvät työpaikan vaihdoksista huolimatta. Nämä tuntuvat meille itsestäänselvyyksiltä, mutta monissa muissa maissa tilanne on tältä osin paljon huonompi. Järjestelmä turvaa myös kansainvälisessä vertailussa tyydyttävällä tavalla riittäviä eläkkeitä ja ehkäisee eläkeläisköyhyyttä. 

Tärkeimmäksi haasteeksi raportissa nostettiin eläkejärjestelmän rahoituksellinen kestävyys. 

Eläkejärjestelmän rahoitukselliseen kestävyyteen vaikuttaa moni asia: työllisyys, ansiokehitys, syntyvyys, maahanmuutto, eliniän muutokset, sijoitustuotot, eläkemaksujen taso, alkavien eläkkeiden taso, eläkeindeksit, jne. Moneen näistä voi vaikuttaa korkeintaan epäsuorasti ja niiden tuleva kehitys on epävarmaa.

Epävarmuus tulevaisuudesta ei kuitenkaan ole peruste jättäytyä katteettoman optimismin varaan. Eläkejärjestelmän kestävyyttä koskevissa pitkän aikavälin laskelmissa siintävät ongelmat eivät ole välittömiä, kiireellisiä eivätkä ylitsepääsemättömiä, mutta ne on syytä ottaa vakavasti. Päätösten tarpeeton viivyttely pahentaisi kestävyysongelmia.

On hyvä muistaa, että eläkejärjestelmän rahoituksellista kestävyyttä on parannettu monin tavoin viime vuosikymmeninä. Eläkemaksuja on korotettu, varhaiseläkkeitä on karsittu, vanhuuseläkeikää nostettu, elinaikakerroin on luotu huomioimaan eliniän pidentymisen ja eläkeindeksejä on muutettu. Nyt tarvittavan sopeutuksen mittakaava ei näytä yhtä isolta kuin se mitä on aiemmin tehty.

Torben M. Andersenin raportissa nostetaan esiin eläkerahastojen sijoitustoiminnan sääntely, joka vaikuttaa riskin ja tuoton tasapainoon. Alentuneet korot ovat korostaneet tarvetta muutoksille. Sijoitusstrategia, joka aiemmin oli tuottava ja turvaava, ei negatiivisten korkojen oloissa ole välttämättä kumpaakaan. Tähän ongelmaan on havahduttu ja ratkaisuja ollaan hakemassa.

Toisaalta sijoitusriskin lisääminen ei ole ilmaista. Jos huonosti käy, niin riski realisoituu ja eläkevarat jäävät ennakoitua pienemmiksi. Siksi pitää etukäteen miettiä, kuka ja miten se riski viimekädessä kannetaan. Johtavatko huonot sijoitustuotot eläkemaksujen korotuksiin vai eläke-etujen heikkenemiseen?

Lainsäädäntömme on tämän suhteen selvä. Eläkemaksut tulee aina asettaa tasolle, jolla turvataan lakisääteisten eläkkeiden rahoitus. Järjestelmämme on etuusperusteinen, eli joustava elementti on maksut, ei eläkkeiden taso.

On kuitenkin vähintäänkin poliittista ja ehkä myös taloudellista realismia, että maksutaso ei voi rajattomasti nousta. On myös riski, että epäonnisen talouskehityksen aiheuttamaa maksujen korotuspainetta lykättäisiin niin pitkään, kunnes korotuspaine on niin iso, että eläke-etuudetkin olisivat poliittisesti uhattuina. Tämä olisi etenkin tulevien sukupolvien kannalta epäreilua.

Eläkejärjestelmää voi sopeuttaa ajoittaisilla uudistuksilla, mutta myös automaattiset sopeutusmekanismit voivat olla osa ratkaisua. Näihinkin liittyen on jo tehty selvityksiä. En usko automatiikan voivan ikinä kokonaan poistaa tarvetta ajoittaisille uudistuksille, mutta hyvin suunniteltu mekanismi voisi vähentää eläkkeisiin liittyvää epävarmuutta.

Eläkejärjestelmän poliittisen ja sosiaalisen kestävyyden kannalta on tärkeää, että vakautusmekanismi ei uhkaisi eläkkeiden riittävyyttä. Etuusperusteisessa eläkejärjestelmässä pääasiallisen sopeutuskeinon pitää tulevaisuudessakin olla eläkemaksut. 

Raportissaan Torben M. Andersen kiinnittää huomiota myös yrittäjien eläkejärjestelmän erityispiirteisiin, jotka vaikuttavat julkiseen talouteen ja sitä kautta myös palkansaajiin.

Raportissa toistetaan havainto siitä, että yrittäjillä on käytännössä huomattava valinnanvapaus vakuutettavaa YEL-työtuloa määrittäessä. Tämä johtaa käytännössä alivakuuttamiseen. Alivakuuttaminen voi olla houkuttelevaa mm. siksi, että työeläke vähentää takuu- ja kansaneläkkeen määrää, kun taas oma yksityinen säästäminen ja sijoittaminen vanhuudenturvaksi ei vaikuta vähimmäiseläkkeisiin.

Raportissa ihmetellään myös sitä, miksi maatalousyrittäjien eläkemaksut on laissa säädetty selvästi alhaisemmaksi kuin muilla yrittäjillä tai palkansaajilla. Tälle löytyy ehkä historiallisia perusteita, mutta se ei tunnu yhdenvertaiselta.

Yrittäjien alivakuuttaminen YEL-järjestelmässä ja maatalousyrittäjien muita alhaisemmat eläkemaksut molemmat johtavat siihen, että veronmaksajien rahoitusosuus yrittäjien eläkkeistä kasvaa. Kun julkisen talouden kestävyyttä yritetään monin kipeinkin keinoin vahvistaa, niin yrittäjien eläkkeiden rahoitusta ei voi jättää huomiotta.
Andersenin ehdotukset YEL-työtulojen sitomisesta verotettaviin tuloihin ja kaikkien yrittäjien eläkejärjestelmien yhdenmukaistamisesta on syytä ottaa vakavasti. 

Lue myös Sinikka Näätsaaren blogikirjoitus eläkkeiden riittävyydestä ja eläkeläisten toimeentulosta, joita käsitellään myös tänään julkaistussa raportissa.