Tosiasiat tunnustettava työmarkkinoillakin: Kokonaisuus on vastakohtien summa (20.5.1999)
Olemme mukana talouden kansainvälisessä integraatiossa pidämme siitä tai emme. Informaatioteknologia kehittyy huimaa vauhtia ja pienentää maapalloa kaiken aikaa. Tieto ja raha kulkevat joka puolelle maapalloa silmäräpäyksessä, tavarat sitä mukaan kun kerkiävät, työvoima tuskin ollenkaan ja senkin hitaasti.
Kyseessä on perussuunnaltaan väistämätön prosessi. Se mullistaa yhteiskunnallisia rakenteita kansallisesti ja kansainvälisesti. Se asettaa niin kansallisvaltiot kuin ay-liikkeenkin uusien haasteiden ja mahdollisuuksien eteen. Niihin voi vastata vain tämän prosessin sisältä, siinä mukana ollen, silloinkin kun tuntuu pahalta. Minusta Friedrich Engelsin vanha toteamus tahdon vapauteen liittyneessä filosofisessa keskustelussa on vieläkin viisas: ”Vapaus on välttämättömyyden tajuamista”. Voimme siis vaikuttaa asioihin tahtomme mukaisesti vain hyväksymällä tosiasiat ja lainomaisuudet ja käyttämällä niitä hyväksemme – ei niitä vastaan tapellen. Painovoimalakia ei voi torjua, mutta sen tuntien voi sekä nousta ilmaan että rakentaa vaikkapa energiaa.
Tämän päivän avoimen sektorin tuotannon tunnuspiirteitä ovat reaaliaikaisuus, JOT-toimitukset, vähäiset varastot, verkostuminen, ydinosaamisen vahvistaminen, asiakaskeskeisyys tai -riippuvuus sekä maailmanlaajuinen kiristyvä kilpailu. Se edellyttää työmarkkinatoiminnalta kykyä uudistua; väistämättömään sopeutumalla ja joustamalla luodaan vakautta ja turvallisuutta. Menneen ajan työsuhteita saattoi yleistäen kuvata sekä turvallisiksi että jäykiksi. Uusliberalismin opit pyrkivät muuttamaan työsuhteet äärimmäisen joustaviksi ja samalla hävittivät niistä perusturvallisuuden. Kukaan tuskin haluaa luoda mallia, jossa työsuhteet ovat samanaikaisesti sekä jäykkiä että turvattomia. Tavoittenamme tuleekin olla luoda turvallisuutta muutokseen. Niinpä on osattava yhdistää ennen toistensa vastakohdilta tuntuneita näkökulmia.
Emu-aikakautena esimerkiksi Suomen kaltaisessa pienessä kansantaloudessa ei ole tarpeen valita keskitetyn tulopoliittisen mallin ja hajautetun työpaikkakohtaisen sopimisen välillä. Ne eivät ole toistensa vastakohtia vaan täydentävät toisiaan. Tulopolitiikkaa ja sen myötä vahvoja työmarkkinoiden keskusjärjestöjä tarvitaan luomaan kansantalouteen vakautta, ennustettavuutta ja yleiset raamit. Ne vahvistavat toiminta- ja kilpailukykyämme myrskyisilläkin maailman markkinoilla. Paikallista sopimista tarvitaan soveltamaan raameja, sopeutumaan yrityksen/alan erityispiirteisiin ja joustamaan yritysten ja henkilöstön tarpeiden mukaan. Asetelma ei siis ole joko – tai vaan sekä että.
Sama koskee työsuhteita. Ei ole paluuta siihen aikaan, jolloin työsuhteet olivat pysyviä ja kokoaikaisia, työajat vakaita ja kerran hankittu ammattitaito riitti eläkeikään asti. Myös työvoiman tarpeen on otettava huomioon tuotannon ehdot kaikkialla maailmassa. Osa-aikaiset, määräaikaiset, ulkopuoliset yms. työsuhteet, alihankintatyöt ja -ketjut lisääntyvät jatkuvasti. On korkea aika saada niille yhteiset pelisäännöt, mihin Eurooppa-tason työmarkkinaosapuolet ovat viime vuosina ahkerasti pyrkineetkin. – Tässäkin vallitsee vastakohtien vuorovaikutus: mitä tehokkaammin ay-liike pystyy estämään erilaiset joustot pysyvissä työsuhteissa, sitä enemmän ja yhä uusia työnteon muotoja syntyy lain ja kohtuuden rajoille tai niiden pimeälle puolelle luomaan sitä joustoa, jota muutoin ei riittävästi ole. Vaihtoehtoina eivät siis taaskaan ole joko tarkasti säädellyt kokoaikaiset työsuhteet tai uudet epäsäännölliset työnteon muodot. Tavoitteena pitää olla kokonaisuus, joka muodostuu yhdessä sovitulla tavalla joustavista kokonaistyösuhteista, joita täydentävät tarpeen mukaiset ja työn tekijän turvallisuuden toteuttavat erityiset työmuodot (ml. osa-aikaiset, määräaikaiset, vuokratyösuhteet).
Sama tarve ilmenee myös työaikaratkaisuissa. Siinäkään perusvalinta ei ole joko työn jakaminen työaikaa lyhentämällä tai joustavat työajat, vaan molempien yhteensovitettu kokonaisuus. Mitä lyhyempiä työajat ovat, sitä enemmän joustavuutta niissä tarvitaan. Ja mitä lyhyemmät työvuorot, sitä pidempiä käynti- ja aukioloaikoja tarvitaan. On voitava sovittaa yhteen toisaalta työllisyyden parantamisen, työssä jaksamisen tarpeet ja yksilöiden tarpeet, toisaalta yrityksen ja tuotantoelämän tarpeet. Täytyy osata jakaa työtä, käyttää useita erilaisia lyhennetyn työajan sekä joustavien työaikojen muotoja.
Kun Suomessa vuosisadan alkupuolella toteutettiin 8-tuntinen työpäivä työsuojelusyistä ja vuosisadan puolivälin jälkeen 5-päiväinen työviikko perhesyistä, ei vuosisadan lopulla ole näkyvissä yhtä yhdistävää työajan lyhentämistavoitetta. On erilaisten, niin samansuuntaisten kuin ristiriitaistenkin tarpeiden kokonaisuus. Yhden mallin sijasta käsissämme on eräänlainen Rubikin kuutio: tuotannon tarpeiden, työntekijöiden tarpeiden ja erilaisten ja keskimäärin entistä lyhyempikestoisten työaikamallien jatkuva yhteensovitus, kirjava ja muuttuva pinta, jossa optimiratkaisut perustuvat mallien moninaisuuteen.
Lopuksi: siihen, mihin kansallisesti joudutaan sopeutumaan, voidaan vaikuttaa vain kansainvälisen yhteistyön kautta. Kansallisesti toimiva ay-liike joutuu kaikkialla erikseen sopeutumaan oloihin, joita kansainvälisesti toimintakykyinen, globaali ay-liike voi säädellä.