Tosi-tv-ohjelmien tekijät tietävät tarkkaan, millaisissa tilanteissa syntyy tunteita. Mutta vaikka tilanteet ja olosuhteet olisi lavastettuja, niin tunteet ovat tosia, mediatutkija Veijo Hietala toteaa.
Tosi-tv:n tunteet totta
Tosi-tv tuli televisioon jo 1990-luvun alkupuolella. Se liittyy kulttuurin muutokseen, jossa yhtäkkiä tunteet ja elämykset olivat sallittuja ja ohjelman valtasivat tavalliset ihmiset, eivät näyttelijät. Esiintyjän silmäkulmaan herahtava kyynel on osoitus aidoista tunteista.
Tositelevisio-ohjelmissa kysymys on tunteista. Kulttuuri alkoi tunteellistua 1980-luvun lopulta alkaen ja filosofian tohtori Veijo Hietala, elokuvatutkimuksen lehtori Turun yliopistosta, alkoi tutkia mediaa ja tunteita. Hän on todennut uusromantiikan palanneen suomalaiseen yhteiskuntaan.
− Näissä ohjelmissa osallistujat viedään tilanteisiin, joissa syntyy tunteita. Esimerkiksi Vain elämää -sarjassa suorastaan odotetaan itkua. Itku onkin ääritilanne ja kyyneleet varma todiste tunteista, myönteisistä tai kielteisistä. Lisäksi itkemistä ei voi feikata, ainakaan ilman näyttelijän koulutusta.
Hietalan mukaan 1990-luvun alussa alettiin puhua enemmän tunteista, puhuttiin tunneälystä ja elämysmatkailusta. Tunteesta tuli kaiken mittari. Jopa äänestyspäätösten havaittiin perustuvan tunteisiin.
− Tunteiden näyttäminen liittyy voimakkaasti tositelevisio-ohjelmiin. Elokuvissa on nähty näyteltyjä tunteita jo sata vuotta, mutta tositelevisio toi oikeiden ihmisten aidot tunteet kaikkien nähtäville, Hietala muistuttaa.
− Tosi-tv-ohjelmissa on koko ajan draamaa ja tunteita. Yllätykset ja kilpailut tuovat tunnereaktiot esille ja niistä tilanteista halutaan lähikuvaa.
Tosi-tv vaikuttanut jopa uutisiin
Tunteiden tuominen lähikuviin on tositelevisiolle tyypillinen tapa tehdä ohjelmia. Mediatutkija Veijo Hietala havaitsee tositelevision vaikuttaneen paljon myös muihin ohjelmatyyppeihin.
− Jopa urheiluohjelmat ovat omaksuneet tosi-tv:n tyyliin tuoda voittajien ja häviäjien reaktiot lähikuviin. Aiemmin ei näytetty kaikkia tunnekuohuja, mutta nyt ne halutaan poimia televisioon. Tämä tositelevisiolle tyypillinen kuvaustapa on tullut jopa poliittisiin ohjelmiin.
Hietalalle on jäänyt mieleen perussuomalaisten vaalivoitto, jolloin rouva meni antamaan Soinille onnittelusuukkoa. Siinä oli kamera ihan korvalla. Hietalan mukaan alkaa olla itsestään selvää mennä kuvaamaan lähelle ja saada tunteet näkyviin. Myös käsivaralla kuvaamista näkyy jo monissa eri ohjelmatyypeissä.
”Tirkistelyä” todellisuuteen
Nykyään melkein jokaiselle kohderyhmälle on oma tosi-tv-ohjelmansa. Suuret tunteet kuuluvat naisten suosimiin ohjelmiin, nuoret katsovat deittailuohjelmia ja miehille tarjotaan remontti- ja auto-ohjelmia. Vanhempi väki ei oikein innostu tosi-tv:stä, mutta toisaalta ei heille suunnattuja tosi-tv-ohjelmia taida ollakaan.
− Televisiolla on huono maine, kun varttuneempi älymystö tunnustaa katsovansa vain uutisia ja luonto-ohjelmia. Tosi-tv-ohjelmat taas ovat erityisen huonossa maineessa ja ne ovatkin nyt vieneet saippuaoopperan paikan. Varttuneemmat eivät ole tottuneet tunteisiin ja ”tirkistelyyn”. Onhan tunteiden julkista osoittamista pidetty sivistymättömänä.
− Tämä tositelevision tarjoama tirkistely antaa mahdollisuuden nähdä, miten ihmiset elävät, mitä he tuntevat, Veijo Hietala muistuttaa. Tosin kaikki taide ja fiktio on hänen mukaansa eräänlaista tirkistelyä. Perinteinen romaanikin on tirkistelyä sanojen välityksellä.
Totta vai fiktiota?
Monissa tosi-tv-ohjelmissa taltioidaan tosielämää. Suomen tullissa seurataan tullin töitä, poliisien ja vartijoiden työssä saattaa olla yllätys nurkan takana. Lavastetusta todellisuudesta taas on kysymys monissa kilpailuissa sekä ohjelmissa, joissa ihmiset viedään outoihin olosuhteisiin ja katsotaan, kuinka he käyttäytyvät. Sitten on ohjelmia, joissa vain seurataan ihmisten elämää, mutta näissäkin lopulliseen ohjelmaan valikoidaan tunteellisimmat hetket.
Hietalan mukaan toden ja fiktion ero on kuin veteen piirretty viiva. Aina televisio-ohjelmassa on kysymys valikoivasta siivusta todellisuutta. Onhan samoista uutisistakin erilaisia versioita eri medioissa.
Aino Pietarinen