Tempoilevaa tasa-arvopolitiikkaa
Eri suuntiin tempoilu jatkui budjettiriihessä. Hallitus perui päivähoitomaksuihin aiemmin esittämänsä korotuksen, joka olisi heikentänyt pienten lasten äitien jo muutoinkin alhaista työllisyyttä. Sen sijaan tärkeä keino naisten työllisyyden edistämiseksi sekä hoivavastuun jakamiseksi, tutkijoiden, naisjärjestöjen, ay-liikkeen ja oppositiopuolueiden vaatima perhevapaauudistus, sivuutettiin kokonaan.
Ristiriitaiselta vaikuttavan toiminnan taustalla on hallituksen arvomaailma, jossa sukupuolten tasa-arvo jää leikkaus- ja kilpailukykykeskeisen talouspolitiikan ja perhearvoja korostavan konservatismin puristuksiin.
Päivähoitomaksujen tapauksessa hallitus ei ollut huolissaan sukupuolten tasa-arvosta vaan taloudesta ja työllisyydestä. Potentiaalisesta tasa-arvo-ongelmasta tuli talousongelma, joka ilmaistiin yksilökeskeisellä, eriarvoistavat rakenteet sivuuttavalla kannustinloukkujen kielellä.
Perhevapaauudistukseen kätkeytyvä tavoite hoivavastuun tasa-arvoisesta jakamisesta vanhempien kesken on hallituksen talouden ensisijaisuutta korostavalle politiikalle vieras, vaikka itse uudistus työllisyyttä lisäisikin. Lisäksi uudistus on etenkin perheiden ”valinnanvapauden” nimeen vannoville perussuomalaisille punainen vaate.
Vanhemmuuden kustannusten jakaminen on ollut oikeisto-konservatiiviselle hallitukselle helpompaa kuin vanhemmuuden jakaminen. Yksi hallituksen harvoista konkreettisista tasa-arvoteoista on 2500 euron korvaus vanhempainvapaalta palaavan äidin työnantajalle, joka tulee voimaan ensi vuonna. Tarkoitus on tasata perhevapaista työnantajille koituvia kuluja ja estää sitä kautta nuorten naisten syrjintää työmarkkinoilla. Uudistus istuu hallituksen yksityisiä työnantajia ja yrittäjiä pikemminkin kuin kansalaisia tukevaan linjaan, eikä työnantajamaksujen korotuksella rahoitettava korvaus tunnu valtion budjetissa. Arvokonservatiivit ovat tyytyväisiä, koska uudistus ei puutu siihen, kuka lapsia kotona hoitaa.
Vanhemmuuden kustannusten jakaminen työnantajien kesken on tärkeä tavoite, mutta työnantajien taloudellisesta taakasta puhuttaessa unohtuu, että kustannuksista korvataan jo valtaosa. Nimenomaan äitien työnantajille maksettava korvaus saattaa myös vahvistaa ongelmaa, josta kustannusten epätasainen jakautuminen johtuu, hoivan epätasa-arvoista jakamista vanhempien kesken. Uudistus ei kannusta työnantajia rohkaisemaan miehiä perhevapaille, päinvastoin.
Uusliberaalin talouspolitiikan ja konservatiivisten arvojen kohdatessa hoivaan liittyvät tasa-arvokysymykset ovat suurin häviäjä. Samalla kun leikkaukset ovat heikentäneet julkisia palveluja ja siirtäneet vastuuta niin lasten kuin vanhusten hoivasta omaisille, hallituksen “perussuomalainen perhepolitiikka” tekee vanhemmuuden ja hoivan jakamisen edistämisen mahdottomaksi.
Anna Elomäki
