Sata vuotta palkansaajien edunvalvontaa

Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK täyttää huhtikuun 15. päivänä sata vuotta. SAK:n edeltäjä, Suomen Ammattijärjestö perustettiin Tampereen työväentalossa 15.-17. huhtikuuta 1907. Perustamiskokoukseen osallistui 365 ammattiliittojen, ammattiosastojen, työväenyhdistysten ja torpparien edustajaa, jotka edustivat noin 40 000 työläistä.

Ammattiyhdistystoiminnalla oli 1800-luvun lopulla jo pitkät perinteet Englannissa, Saksassa ja Ranskassa. Ulkomailta saadut kokemukset, työväestön perinteinen yhteistoiminta ja ristiriidat työnantajien kanssa loivat edellytykset myös suomalaisen ammattiyhdistystoiminnan syntymiselle. Helsingin kirjanpainajat perustivat Suomen ensimmäisen ammattiosaston 1885 ja pian sen jälkeen omat ammattiosastonsa saivat myös maalarit, räätälit, pelti- ja vaskisepät, puusepät, muurarit ja suutarit. Ensimmäiset naisammattiosastot perustettiin myös ennen vuosisadan vaihtumista. Ompelijat, kauppa-apulaiset ja palvelijattaret olivat uranuurtajia naisten järjestäytymisessä.

Vuoden 1905 suurlakko vauhditti työväenliikkeen nousua, järjestäytymistä ja uusien ammattiliittojen perustamista. Työntekijöiden ja työnostajien keskusjärjestöt syntyivät Suomessa poliittisen levottomuuden innostamana ja pelottamana – työnantajienkin keskusjärjestö Suomen Yleinen Työnantajaliitto perustettiin maaliskuussa 1907. Vuoden 1907 lopussa ammattiliittoihin kuului noin 35 000 jäsentä, joista oli Suomen Ammattijärjestön riveissä noin 25 000. Vuoden 1917 loppuun mennessä järjestön jäsenmäärä nousi yli 160 000:een.

Ammattiyhdistysliike oli Tanskassa, Norjassa ja Ruotsissa merkittävä yhteiskunnallinen vaikuttaja jo 1920- ja 1930-luvuilla. Suomessa ammattiyhdistysliike oli kuitenkin yhteiskunnallisessa paitsiossa aina talvisotaan saakka. Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliiton (SAK, per. 1930) asema suomalaisessa yhteiskunnassa vahvistui, kun kansakunta yhdisti kaikki voimavaransa talvi- ja jatkosodan aikaan. Suomen Työnantajain Keskusliitto (STK) hyväksyi vasta Suomen sotilaallisen tappion jälkeen työehtosopimukset työelämän suhteiden perustaksi. Muutos tapahtui asteittain vuosina 1944-1946.

Hyvinvointia kaikille

SAK ja koko ammattiyhdistysliike rakensivat toisen maailmansodan jälkeen suomalaista hyvinvointivaltiota. Lapsilisäuudistus vuosina 1947-1948 oli aluksi osa palkkaratkaisua, mutta vahvisti lopulta kaikkien äitien taloudellista asemaa. Ammattiyhdistysliikkeen ajama työttömyyskassalain uudistus nosti korvauksia ja pidensi korvausaikaa vuoden 1961 alussa. Eläkelakeja uudistettiin yhteistyössä SAK:n ja STK:n kanssa 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa. Suomen eläkemalli täydentyi näin yleisillä lakisääteisillä ansioeläkkeillä, joita yksityiset vakuutuslaitokset rahastoivat ja hallinnoivat. Vuonna 1963 eduskunta hyväksyi ammattiyhdistysliikkeen pitkään ajaman sairasvakuutuslain.

Työajan lyhennys eteni asteittain. Viikkotyöaika oli lähes kaikilla aloilla vuonna 1959 korkeintaan 45-tuntinen ja keskeytymättömässä kolmivuorotyössä 42-tuntinen. Vuoden 1960 vuosilomalaki takasi pysyvissä työsuhteissa oleville 18-24 päivän loman. SAK ja sen jäsenliitot ajoivat näyttävillä kampanjoilla työajan lyhennystä 1960-luvulla. Ammatilliset keskusjärjestöt ja STK sopivat kesäkuussa 1965 siirtymisestä 40-tuntiseen ja 5-päiväiseen työviikkoon vuoteen 1970 mennessä.

Tulopolitiikan aikaan

Ensimmäiset tulopoliittiset ratkaisut, jotka tehtiin 1960-luvun lopulla, vahvistivat olennaisesti ammattiyhdistysliikkeen toimintaedellytyksiä. Ammattiliittojen järjestövoima kasvoi ja järjestäytymisaste vakiintui Suomessa uudelle kansainvälisesti korkealle tasolle 1970-luvulla.

Suomen markan devalvointi lokakuussa 1967 käynnisti vakavat keskustelut työmarkkinajärjestöjen, hallituksen, Suomen Pankin ja maataloustuottajien kesken talouden vakauttamisesta. Liinamaa I nimellä tunnettu ratkaisu kytki vuodeksi 1969 palkat, hinnat, korot, työttömyysturvan, eläkeratkaisut, maataloustuet ja monet muut sosiaalipoliittiset ratkaisut tiiviiksi paketiksi.

Tasasuuruiset tunti- ja kuukausipalkkojen korotukset suosivat pienipalkkaisia. Solidaarinen pennilinja oli vallitseva myös seuraavissa tulopoliittisissa ratkaisuissa. SAK pystyi sekä työnantajajärjestöjen kanssa sopimalla että lainsäädännön kautta parantamaan luottamusmiesten työsuhdeturvaa, toimintaoikeuksia ja palkkioita. Ammattiyhdistysliike kiinnittyi aiempaa läheisemmin työpaikoille, kun liittojen jäsenmäärät nousivat ja luottamusmiesten asema vahvistui olennaisesti.

Vuosien varrella laajat tulopoliittiset sopimukset, yhtenäiset kokonaisratkaisut, SAK:n ja suurten liittojen koordinoimat liittokierrokset sekä puhtaat liittokierrokset ovat seuranneet toisiaan suomalaisilla työmarkkinoilla. Tulopoliittiset ratkaisut ovat taanneet kaikille palkansaajille samat edut toimintaoikeuksissa, lakisääteisessä sosiaaliturvassa ja työaikasäännöksissä. Toisaalta yksittäisten ammattiliittojen saavuttamat loma-, palkka- tai muut työsuhde-edut ovat saattaneet vähitellen siirtyä muiden alojen työsopimuksiin. Tämän vuoksi sekä keskitetyt sopimukset että eri alojen omat työehtosopimukset ovat strategisesti muovanneet työmarkkinasuhteita.

Vahva yhteiskunnallinen vaikuttaja

Suomalainen ammattiyhdistysliike on tänä päivänä kansainvälisessä vertailussa poikkeuksellisen vahva. SAK on yli miljoonan suomalaisen ammatillinen keskusjärjestö. Sen jäsenenä on 22 teollisuuden, julkisen sektorin, kuljetusalojen ja yksityisten palvelualojen ammattiliittoa. SAK on Suomen suurin etujärjestö, mutta samalla myös kansalaisjärjestö, joka tarjoaa palkansaajille vaikutusväylän työelämään ja yhteiskuntaan.

SAK:laisen ammattiyhdistysliikkeen edunvalvontatyössä on aktiivisesti mukana noin satatuhatta ihmistä ympäri Suomea. Ammattiyhdistystoiminnan ytimen muodostavat luottamusmiehet, työsuojeluvaltuutetut ja työntekijöiden edustajat työpaikkojen hallintoelimissä. He huolehtivat työpaikoilla SAK:laisten jokapäiväisestä edunvalvonnasta.

SAK:n satavuotinen historia kuvastaa suomalaisen sopimusyhteiskunnan rakentamista. SAK:laisen liikkeen osuus niin työelämän kehittämisessä kuin työmarkkinapolitiikassakin on kiistämätön. Työmarkkinajärjestöjen halu sopia ja parlamentaarisen demokratian toimivuus ovat olleet hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisen tukipilareita. Kolmikantayhteistyö – Suomen malli – on ollut keskeinen keino yhdistää palkansaajien edunvalvonnalliset tavoitteet ja Suomen menestyminen.