Palkkatyöläisen kolumni: Jälkiviisastelua

Vajaan viidentoista vuoden iässä eurolla ei mene hyvin. Euroalue natisee liitoksissaan Kreikan suunnalla ja samalla huoli talouskehityksen suunnasta kasvaa koko Euroopassa. Lapsuuden kasvuvuodet ovat euron kohdalla muuttuneet äkisti murrosiän hämmennykseksi ja myllerrykseksi. Tulevaisuus on nuorella vielä auki: onko edessä syrjäytyminen vai oman paikan löytäminen nuoruuden kolhuista ja hairahduksista vahvistuneena. Kaikki on vielä mahdollista ja virheistä ei ole koskaan liian myöhäistä ottaa opiksi.

Muutama vuosi sitten euron juhliessa kymmenvuotissyntymäpäiviä arviot rahaliitosta olivat vielä varsin myönteisiä ainakin Suomessa. Alkuaikoina talouskasvu, tuottavuus ja työllisyys kehittyivät mukavasti ja inflaatio ja korot pysyttelivät matalina. Rahaliitto näytti myös tuovan suojaa valuuttaspekulaatioilta globaalin finanssikriisin alussa.
Maailma on kuitenkin muuttunut nopeasti ja euro itsessään näyttäytyy ongelma niissä kriisimaissa, joissa taloudet jatkavat taantumistaan monta vuotta peräjälkeen.  Mikä siis meni vikaan ja mitä riskejä ei nähty euroa synnytettäessä?

Aikanaan Jukka Pekkarisen vetämä akateemisten asiantuntijoiden ryhmä punnitsi pääministerin pyynnöstä eurojäsenyyden hyötyjä ja haittoja On siis aika kaivaa hyllystä EMU-asiantuntijaryhmän raportti vuodelta 1997 ja pyyhkiä siitä pölyt.  Se kun kului päätöksentekijöiden käsissä ja vaikutti osaltaan Suomen päätökseen liittyä ensimmäisten maiden joukossa rahaliittoon.

Tekijät voivat olla tyytyväisiä raporttiinsa ainakin sikäli, että se nosti esille oikeita huolia. Sisäänpääsyn kriteereissä julkisen sektorin velan määrä oli saamassa osakseen liian vähän huomiota suhteessa yhden vuoden alijäämään. Raportissa myös esitettiin, että uskottavan rahaliiton aikaansaamiseksi rima tulisi asettaa korkealle ja maiden lukumäärä samalla suhteellisen pieneksi vähintään alkuvaiheessa.  Ohjeita ei kuitenkaan Euroopassa kuultu. Nämä ovat juuri niitä valuvikoja, joiden kanssa nyt painitaan ja joiden jälkiä korjaillaan.

Asiantuntijat kantoivat huolta myös siitä, miten Suomessa turvataan vakaa talouskehitys oman rahapolitiikan puuttuessa. Julkista taloutta tuli saada vahvemmaksi, jotta liikkumavaraa elvytykselle löytyy suhdanteiden heiketessä. Palkkaneuvotteluissa tuli sopeutua entistä alhaisempaan inflaatioon ja nimellispalkkoihin tuli saada lisää joustoa paikallista sopimista lisäämällä. Näin myös kävi eli julkinen talous vahvistui nopeasti ja myös paikallinen sopiminen on lisääntynyt.

Paljon jäi myös jälkiviisaudelle sijaa. Ennakoimattomana toteutui esimerkiksi se riski, että euroalueella maiden väliset kilpailukykyerot rävähtivät vuosi vuodelta isommiksi. Nykyisille kriisimaille onkin tyypillistä juuri kilpailukyvyn rapautuminen ja samalla niiden velkaantuminen ulkomaille jo paljon ennen nykyisen talouskriisin puhkeamista. Työkalupakista unohtuivat myös välineet valvoa ja säännellä pankkitoimintaa, joka ulottaa lonkeronsa maasta toiseen ja samalla kytkee maiden riskit tiiviisti toisiinsa. Lääkkeet pankkikriisin taltuttamiseksi ovat niin ikään jääneet kehittämättä.

Ihminen on virheistään oppivainen ja euroalueen valuvikoihinkin löytynee lääkkeet. On vain kovin ikävää paikata kattoa sateella.

Seija Ilmakunnas, Palkansaajien tutkimuslaitoksen johtaja