Y-sukupolvi tahtoo töihin

Tosiasiassa 80-luvulla syntyneet ovat motivoituneita työntekijöitä, jotka ymmärtävät työn merkityksen niin omalle kuin yhteiskunnan hyvinvoinnillekin.

– Joka sukupolveen mahtuu tietysti kaikenlaisia ihmistyyppejä – myös niitä, jotka haluavat jäädä vanhempiensa nurkkiin. Vain todella harva tahtoo kuitenkaan elää sosiaalituella, joka pakottaa luopumaan paljosta. Kotiin jääminen edesauttaa myös masentumista, sanoo Pitkäaho.

Iris Pitkäaho tietää, mistä puhuu. Hän on ehtinyt hankkia ylioppilastutkinnon ohella niin kemian alan laborantin tutkinnon kuin työskennellä metallialalla. Kolmen lapsen jälkeen hän kouluttautui vielä lähihoitajaksi ja työskentelee nyt vanhainkodissa. Vapaa-ajallaan Pitkäaho toimii aktiivisesti SAK Nuorissa ja kiertää kouluissa ja festareilla harrastamassa työmarkkinatiedottamista.

Pitkäaho tietää sukupolvensa kamppailevan työkulttuurin murroksen kanssa.

– Työelämän nykyvaatimukset ovat kovat, kun tuottavuuden on säilyttävä, vaikka kaikesta karsitaan. Nuoret työntekijät kaipaavat sopivasti joustoa. Työhyvinvoinnilla ja työtovereiden vertaistuella on olennainen merkitys. Merkityksellinen työ auttaa jaksamaan, mutta se ei yksin riitä. Nuortenkin on tultava toimeen ja saatava työstään kohtuullinen korvaus.

Vaarana sukupolvikonflikti

Tutkimustulokset vahvistavat Y-sukupolven motivaation työn suhteen. Työterveyslaitoksen vanhempi tutkija, dosentti Anu Järvensivu valmistelee Sannu Syrjän kanssa kirjaa työelämän tuoreista muutoksista ja niissä pärjäämisestä. Työsuojelurahaston rahoittama teos ilmestyy syksyllä.

– Y-sukupolven sitoutumattomuudesta työhön on kirjoitettu Suomessa varsin kevyesti. Pohjaksi on usein otettu yhdysvaltalainen sukupolvijaottelu suuriin ikäluokkiin, X-sukupolveen ja Y-sukupolveen. Tämä teoria ei päde meillä. Meillä ei siis ole ollut kunnollista vertailumahdollisuutta ja sen varjolla aiheesta on voitu sanoa oikeastaan mitä tahansa., Järvensivu kritisoi.

Järvensivun tutkimuksen mukaan Y-sukupolvi ei erotu merkittävästi muista sukupolvista.

– Itse asiassa se on yllättävän samankaltainen edeltäjiensä kanssa. Downshiftauksesta puhutaan paljon, mutta todellisuudessa Y-sukupolvi ei ole tehnyt näitä kohtuullistavia valintoja sen enempää kuin muutkaan. Päinvastoin: entistä vahvempi työlle omistautuminen on tälle sukupolvelle ominainen pärjäämisstrategia. Tähän nähden vallitseva, yleinen hypetys alkaa näyttää kummalliselta.

Järvensivu muistuttaa, että Y-sukupolven määritteleminen laiskaksi surffipummiryhmäksi ei ole ainoastaan virheellistä, vaan jopa haitallista.

– Turha syyllistäminen ruokkii sukupolvikonfliktin riskiä. Y-sukupolvi etsii yhä paikkaansa työelämässä ja joutuu usein tyytymään määräaikaisiin työsuhteisiin. Jos ikäluokan kokemus on valmiiksi ulkopuolinen ja yksinäinen, marginaaliin ajaminen on hirveän vaarallista – varsinkin, kun nykyään ollaan yhä vahvemmin itsen varassa, ilman yhteisön tukea.

Piiskaa vai porkkanaa?

Myös SAK:n nuorisosihteerin Tatu Tuomelan näkemys Y-sukupolven työmotivaatiosta on myönteinen. Tuomelakin viittaa työmarkkinoiden murrokseen.

– Nykytilanne on täysin erilainen kuin vaikkapa 1970-luvulla, jolloin Suomessa kärsittiin työvoimapulasta. Tämänhetkinen nuorisotyöttömyys ei johdu siitä, etteikö Y-sukupolvi tahtoisi tehdä töitä – se ei vain ole löytänyt vielä asemaansa työmarkkinoilla. Tulevaisuudessa jokaiselle löytyy kuitenkin väestörakenteen muutoksen myötä töitä, ja hoidamme varmasti oman osuutemme. Ikä ei määritä laiskuutta.

Tuomelan mukaan Y-sukupolvi tarvitsisi lisää kannustusta niin poliitikkojen taholta kuin ruohonjuuritasollakin.

– Tällä hetkellä maa on jakautunut kahteen porukkaan: toisten mielestä nuoret kaipaavat piiskaa ja heidän palkkansa leikkuria, toisten mielestä taas tarvitsee pikemminkin tukea. Mielestäni myös kummiajatteluun tulisi panostaa: työelämään jo sijoittuneiden pitäisi ottaa nuoria mukaan ja ohjata heitä työssä. Sellainen kokemus kantaa pitkälle tulevaisuuteen.

Laura Friman