Tuire Santamäki-Vuori: Ay-liikkeen on aika avautua kansalaisyhteiskunnan suuntaan
SAK:n valtuuston kokous 14.-15.5.2009
SAK:n valtuuston kaksipäiväinen kevätkokous alkoi tänään Kiljavan opistolla Nurmijärvellä. Kokouksen avasi SAK:n valtuuston puheenjohtaja Tuire Santamäki-Vuori. Perjantain ohjelmassa on myös SAK:n uuden puheenjohtajan valinta, jota voi seurata suorana nettilähetyksenä SAK-kanavalla osoitteessa webcast.magneetto.com/sak noin klo 13.15 alkaen ja videotallenteena noin klo 17.30 alkaen.
Valtuusto käsittelee kokouksen aikana myös mm. työurien pidentämiseen liittyvien työryhmien toimintaa, SAK:n tulevaisuushanketta, europarlamenttivaaleja ja SAK:n jäsenhankintakampanjaa.
Osoitteesta www.sak.fi/valtuusto löytyvät SAK:n valtuuston esittely, kevätkokouksen aikataulu ja liittoesitykset. Samaan osoitteeseen kerätään kokouksen aikana mm. lehdistötiedotteet ja referaatteja valtuustossa pidetyistä puheista.
Tuire Santamäki-Vuoren avauspuheenvuoro
Tämän SAK:n valtuustokokouksen merkittävin päätös on keskusjärjestön uuden puheenjohtajan valinta. Kokous on samalla Lauri Ihalaisen jäähyväisvaltuusto, ja meille kaikille tilaisuus ilmaista Lauri Ihalaiselle tunnustusta ja arvostusta hänen vuoden 1990 lopulla alkaneesta työstään SAK:n puheenjohtajana.
Niin nyt kuin 90-luvun alussakin, ajankohta uuden puheenjohtajan aloittaa on erittäin haastava sekä talouskriisin että ay-liikkeen asemaan kohdistuvien paineiden vuoksi. Kreikkalaisen filosofin Herakleitoksen sanoin ”kahdesti ei voi astua samaan virtaan”. Niin virta kuin astujakin muuttuvat. Monet ajan merkit muistuttavat silti toisiaan, vaikka asioiden taustat ja ratkaisut eroaisivat aiemmista.
Ajan merkit
Työnantajien EK ei ole enää valmis keskitettyjen sopimusten tekoon. Globaaleilla markkinoilla toimivien suuryritysten etu ja yhteinen kansallinen etu eivät enää kietoudu välttämättä toisiinsa. Myös Yhdysvalloissa vuonna 1953 lanseeratusta ajatuksesta ”mikä on hyväksi General Motorsille, on hyväksi koko maalle” on jouduttu sanoutumaan irti, ei pelkästään konkreettisena autoteollisuuden kriisiin liittyvänä arviona, vaan yleisenä talouden tosiasiana. Lisäksi ay-liikkeen vaikutusvalta kolmikantaisen sopimisen tai keskitettyjen raamiratkaisujen osapuolena kaihertaa osaa elinkeinoelämän ja politiikan eliittiä.
Puheenjohtaja Ihalainen on varoitellut siitä, että työnantajien pitemmän ajan tavoitteena ei näyttäisi olevan vain tupojen ja keskitettyjen työmarkkinasopimusten lopetus, vaan itse työehtosopimuksista irtipääsy. Poliittiset ja taloudelliset suhdanteet ovat aika ajoin heilutelleet työmarkkinoiden asetelmia. Työnantajien tilannearvio ja tavoitteet saattavat olla nyt perusteellisemminkin muuttuneet.
Historian tarkastelu on silti oiva muistutus siitä, että työmarkkinoiden kehitys ei ole vain yksisuuntaista eivätkä uusina pidetyt ilmiöinä ainutkertaisia. SAK:ssakin viime vuonna työskennelleen Anu Suorannan tuore väitöskirja ”Halvennettu työ” tarjoaa erinomaisia välineitä ymmärtää työmarkkinasuhteita ja syventää arviotamme siitä, mikä työelämän ilmiöissä on Suomessa uutta ja mikä vanhaa. Monilla kaksi- ja kolmekymmenlukujen piirteillä on vastineensa tässä ajassa.
Historia opettaa näkemään tarkemmin
Vuonna 1925 voimaan tulleesta työehtosopimuslaista huolimatta työnantajat torjuivat pitkään sopimusten synnyn. Työnantajien katsannossa ei ulkopuolisten – ei ammattiyhdistysliikkeen eikä valtion – pitänyt sekaantua työsuhteiden ehtojen sääntelyyn. Työehtojen piti oleman vain työnantajien määrättävissä tai työnantajan ja yksittäisen työntekijän sovittavissa.
Työnantajien keskinäinen koordinaatio kuitenkin pian voimistui. Esimerkiksi kutomateollisuudessa työnantajaliitto otti tehtaiden palkkapolitiikan ohjaksiinsa, kun työnantajat sopivat alan minimipalkoista keskinäisen kilpailun rajoittamiseksi ja alistivat myös palkankorotukset työnantajaliiton käsiteltäviksi. Minimipalkkasopimuksen pitävyyttä koeteltiin 30-luvun lamavuosina, jolloin yksittäiset työnantajat vaativat palkkojen alentamisia, vaikka minimipalkallakin työntekijät joutuivat usein työnteosta huolimatta toimeentulovaikeuksiin.
1900-luvun alun poliittisista palkkatasa-arvotavoitteista huolimatta naisten ja miesten välinen palkkahierarkia kirjattiin pitkäksi ajaksi käytännön palkkahinnoitteluun. Sukupuolen mukainen palkkaerottelu poistui työehtosopimuksista vasta vuonna 1966, jolloin Suomen ratifioima ILOn samapalkkaisuussopimus oli määrä saattaa voimaan. Pelkkä tuntipalkkojen vertailu antoi kuitenkin vain kalpean kuvan ansioeroista. Myös työn teettämisen tavat erosivat naisten ja miesten kesken. Säännöllisen epäsäännöllinen vajaa katkotyö luonnehti monen naisen työtä. Pätkätyösuhteiden yleisyys asetti silloin niin kuin nytkin sukupuolet arvojärjestykseen.
Ammattiyhdistysliikkeen saavutukset palkansaajien edunvalvonnassa ovat kiistattomia ja antavat aihetta terveelle ylpeydentunnolle. Tavoitteisiin on silti aina matkaa ja ajan myötä tavoitteetkin muuttuvat. Edunvalvonnan sisältöjen on vastattava ajan haasteisiin.
Edunvalvonnan laveammat tarpeet
Opiskelija Eetu Virenin puhe paskaduunista vapun EuroMayDay-hulinoinnin perustelemiseksi kolme vuotta sitten synnytti vihastusta ja vastaväitteitä. Kun prekariaatti eli pätkä- ja sirpaletyön tekijät samalla vaati perustuloa palkkatyön ikeestä vapautumiseksi ja palkkatyön ulkopuolisen toimeliaisuuden palkitsemiseksi, ei yhteisymmärrykselle työnteon merkitystä korostavan ay-liikkeen kanssa näyttänyt olevan pohjaa. Prekariaatti piti ay-liikettä vanhan työn linnakkeena eikä tunnistanut edes ay-liikkeen jo aloittamaa pätkätyöläisten edunvalvontaa omakseen. Ay-liikkeelle prekariaatti näyttäytyi työtä korskeasti halventavina haihattelijoina.
Uusi pamfletti ”Paskaduunista barrikadille” painottaa sirpaleisen työn epäkohtia uudella tavalla. Kritiikin kärki on työn teettämisen tavoissa – sellaisessa työssä, joka ei elätä eikä kunnioita työntekijän halua mielekkääseen työhön ja elämän itsenäiseen hallintaan. Säännöllisen epäsäännöllinen työ tuottaa taloudellista ja sosiaalista turvattomuutta sekä työtätekeviä köyhiä, onpa kyse työstä tehtaassa, toimistossa, studiossa, päiväkodissa tai kaupassa. Aivan kuten ay-liikkeellä, perimmäinen tavoite on kunnon työ, joka tarjoaa tekijälleen elannon ja itsensä kehittämisen mahdollisuuksia.
Haaveet ovat samat, mutta keinoissa on eroja. Prekariaatti hakee perustulosta pelastusta uskomalla, että sen avulla voi kieltäytyä huonosti palkatuista töistä ja surkeista työoloista. Tätä uskoa ei horjuta se, että osa perustulon puolestapuhujista näkee sen päinvastoin keinona tehdä kehnommankin työn vastaanottaminen kannattavaksi ja siitä kieltäytyminen tuomittavaksi. Kummatkin jättävät huomiotta sen, että perustulon kaltainen tulotuki vaikuttaa ajan oloon työmarkkinoilla palkkoja alentavasti. Matalapalkkaisuus, jota halutaan kitkeä tai jonka haittoja lievittää, juurtuukin entistä syvemmälle.
Ay-liike puolestaan on pitkään keskittynyt lähinnä vakinaisten, kokoaikaisten työpaikkojen edistämiseen ja silppu- ja pätkätyön käytön sääntelyyn. Kun huomattava osa työntekijöistä kuitenkin tosiasiassa työskentelee epävakaissa työsuhteissa, ay-liike ei voi sulkea silmiään heidän tarpeiltaan. Edunvalvonnassa on edettävä myös toista raidetta: sosiaaliturvaa on kehitettävä vastaamaan nykyistä paremmin silppu- ja pätkätyötä tekevien tarpeisiin. Monet työttömyysturvaan vastikään sovitut parannukset ovat juuri tällaisia. Sovitellun työttömyyspäivärahan jatkokehittäminen voisi olla käypä keino korvata vajaatyöllisyydestä aiheutuvia tulonmenetyksiä silpputyötä tekeville nykyistä laveammin – yksi askel kohti parempaa tuloturvaa epävakaisista töistä kärsiville.
Ay-liikkeen on aika avautua uusien yhteiskunnallisten liikkeiden ja kansalaisyhteiskunnan suuntaan. Kohtaaminen voi innoittaa myös uudenlaisiin vaikuttamisen ja kamppailun keinoihin. Ovet auki yhteistyölle! SAK:lla on oiva tilaisuus osoittaa olevansa tässäkin asiassa yhteiskunnallinen uudistaja.