Rakkaalla lehdellä on monta roolia
Mikä on järjestölehti, asiakaslehti, aikakauslehti, tietokanava ammattiliittojen nuorille jäsenille, arjen luksusta ja järjestöase? No sehän on Arvo, SAK:laisten nuorten oma lehti, joka alkaa olla pian varhaisteini-iässä.
Arvon 10-vuotista taivalta juhlistettiin keskiviikkona juhlakalun näköisessä seminaarissa: tarjolla oli tiukkaa asiaa viihdyttävässä paketissa.
Arvo porskuttaa paperilehtenä, vaikka paine verkkoon on media-alalla kova. Paneelikeskustelussa pohdittiin, pitäisikö paperilehdet peitellä jo haudan lepoon, kun verkko kutsuu.
Printti elää
Ammattiliittojen julkaisemien lehtien määrä on laskenut rajusti. Kun 1970-luvulla lehtiä ilmestyi kaikkiaan 600 numeroa vuodessa, nyt lehtiä julkaistaan enää pari sataa. Minne sisällöt ovat menneet? Osa on siirtynyt verkkoon, osa hiipunut tai kuollut pois.
Paneeliin osallistunut SDP:n puoluesihteeri Mikael Jungner on julkisuudessa kertonut, ettei juuri lue lehtiä. Suhdettansa paperilehtiin hän kuvaili sallivaksi.
– En lue. Mutten pahoita mieltäni, jos joku muu niitä haluaa lukea.
Toisen panelistin, Journalistiliiton puheenjohtajan Arto Niemisen suhde sanomalehtiin paljastui aika lailla päinvastaiseksi.
– Järjetön, kuului vastaus lukutottumuksiin. Hän kertoi lukevansa kaikki puoluelehdet, ay-jäsenlehdet ja viittä eri päivälehteä, joka päivä.
– Demari kertoo, mitä demarit ajattelevat. Puolueen nettisivut ovat pelkkää propagandaa, Nieminen havainnollisti ilmeisen laajamittaisen uutisriippuvaisuutensa taustoja.
Liittolehdet kertovat ihmisistä
Ay-lehdistön nykytilaan paneeli suhtautui varovaisen myönteisesti.
– Osa on hyviä, osa surkeita. Huonoimpia ovat ne, joita tekevät muut kuin ammattijournalistit, Arto Nieminen kiteytti. Hänen mielestään erillistä ay-journalismin luokitusta ei edes tarvita. Laatujournalismin kriteerit ovat kaikille samat.
Jungner peräänkuulutti tiedonvälitykseen ja tarinankerrontaan tunteita. Tässä ammattiliittojen lehdet ovat keskivertoa parempia, hän kehaisi.
– Ay-lehdistö jostain syystä ollut immuuni koko maan kattavalle pessimismille. Näissä lehdissä on usein henkilökuvia, aitoja, optimistisiakin tarinoita, Jungner pohti.