Kunnissa on oivallettu sopimisen tarkoitus
Kunta-ala aloitti oman neuvottelu-urakkansa tiistaina. Neuvotteluissa sovitaan palkankorotuksista ja millaisilla ehdoilla kunnissa ja tulevilla hyvinvointialueilla tehdään töitä. Näiden neuvottelujen alla ei ole nähty sen enempää työnantajien kuin Twitterin huutokuoronkaan kyseenalaistavan sitä, että julkisella sektorilla tehdään sopimukset liittotasolla. Kukaan ei liene tosissaan edes ajatellut, että julkisella sektorilla jokainen kunta, saati jokainen työntekijä alkaisi neuvotella aivan yksin kaikki työehtonsa.
Julkisella sektorilla työehtosopimusten tekeminen on kirjattu lainsäädäntöön. Kaikki kunnat, kuntayhtymät sekä hyvinvointialueet ovat myös Kuntatyönantajien (KT) edunvalvonnan piirissä. KT toimii sekä keskusjärjestönä että työnantajaliittona. Työntekijöitä edustaa yhdessä useampi liitto, suurimpina SAK:lainen JHL. Yhteinen sopiminen ulottuu siis näin ollen myös hyvinvointialueille, joiden piiriin ensi vuoden alussa siirtyy kunnista iso joukko työntekijöitä.
Yhteinen sopiminen mahdollistaa, että kokonaisuus otetaan huomioon ja varmistaa, ettei neuvotteluissa huomioida vain niitä, jotka äänekkäimmin osaavat vaatia. Julkisuuden huutokauppaa käydään usein yleisölle tutuimpien ammattinimikkeiden ympärillä, mutta JHL:n slogan ”1001 ammattia” kuvaa hyvin sitä, miten laajasta joukosta erilaisia osaajia todella on kyse. Silloin tavoitteina kannattaakin olla valtakunnallisella työehtosopimuksella sovittuja yhteisiä suuria linjoja ja sen lisäksi paikallisesti sovittavia asioita.
Hyvinvointialueiden syntymisen myötä tehtävä palkkaharmonisointi eli palkkojen yhdenmukaistaminen työnantajan vaihtuessa monesta eri kunnasta yhteen alueeseen tuo vielä oman mausteensa keitokseen. Sen osalta poliitikkojenkin kannanotot tilanteeseen ovat ymmärrettäviä, vaikka muutoin varsinaiset neuvottelut käydäänkin työmarkkinaosapuolten välillä.
Mutta miksi siis joillain aloilla kollektiivinen, yhteinen sopiminen on hyväksyttävää ja kannatettavaa ja toisaalla joidenkin mielestä vanhanaikaista, jäykkää ja jopa vahingollista?
Ammattiyhdistysliike ei halua luopua liittojen neuvottelemista työehtosopimuksista. Ei myöskään suurin osa työnantajista. Valtaosa teknologiateollisuuden työnantajista halusi liittyä uuden työnantajayhdistyksen piiriin siitä yksinkertaisesta syystä, että työehdoista sopiminen on aikaa ja erityisosaamista vaativa laji, jota ei ole millään mittarilla järkevää hoitaa kokonaan itse. Jokaisesta sopimuksen yksityiskohdasta on aivan turha vääntää kaikissa yrityksissä erikseen. Monista asioista voidaan sopia paikallisesti jo nyt ja myös tulevaisuudessakin. Mitä enemmän sopiminen pirstoutuu, sitä enemmän sopimisen sijaan on vaarassa tulla sanelua ja suoranaisia väärinkäytöksiä. Palkka-avoimuus helpottaa vertailua ja tukee reilua palkitsemispolitiikkaa yrityksissä ja kunnissa.
Työmarkkinakenttä ja sen neuvottelukulttuuri on ollut muutoksessa. Muutos itsessään ei ole hyvä eikä paha. Olennaista on tietää, mitä muutoksella tavoitellaan ja mitä siitä seuraa. Ei ole tarpeen ylläpitää rakenteita, joita kukaan ei tarvitse. Kollektiivinen sopiminen sen sijaan on jälleen osoittanut tarpeellisuutensa. Kun suurimmassa osassa työmarkkinakenttää sopimuksia on syntynyt normaalin neuvotteluprosessin kautta, muutaman yrityksen lukkiutunut tilanne on osoittanut, että niissä kyse on ennen kaikkea työnantajan ideologisista tavoitteista. Olisikohan näille yrityksille tarjolla jotain vertaistukea ja lempeää ohjausta sopimukseen päässeiltä saman alan toimijoilta, jotta paluu sopimuspöytään onnistuisi?
