Ikääntyneiden työllisyys nousuun osaamisen kehittämistä tukemalla
Syksyllä 2018 perustettiin valtiosihteeri Martti Hetemäen vetämä työryhmä, jonka tavoitteena oli saada 10 000 yli 55-vuotiasta takaisin työelämään. Työryhmällä oli kaksi alaryhmää, joista toinen pureutui osaamiseen ja toinen kuntoutukseen. Olin itse mukana osaamisen alaryhmän työssä.
Tilastot kertovat karua kieltä ikääntyneiden osallistumisesta erilaisiin osaamista parantaviin koulutuksiin ja palveluihin. Henkilöstökoulutukseen osallistuminen vähenee rajusti jo viisikymppisillä ja lasku jyrkkenee 55 ikävuoden jälkeen.
Tilanne on sama omaehtoisessa koulutuksessa. Henkilöstökoulutuksen puutteesta kärsivät erityisesti sellaiset työntekijäammateissa toimivat henkilöt, joilla on matala pohjakoulutus. Yli 55-vuotiaiden joukossa on erityisen paljon pelkän perusasteen koulutuksen varassa olevia työntekijöitä.
Syyttävä sormi osoittaa liian helposti yksilöön: puhutaan puuttuvasta motivaatiosta ja yksilön omista valinnoista. Tarkempi tarkastelu kuitenkin osoittaa, että työelämä ja koulutusjärjestelmä tukevat erittäin huonosti ikääntyneiden osaamisen kehittämistä. Henkilöstökoulutuksen määrässä on ollut jo pitkään laskeva trendi, josta ovat kärsineet erityisesti ikääntyneet. Työnantajan vastuu henkilöiden työmarkkina-aseman säilyttämisestä puuttuu.
Koulutus kasaantuu: noin 70 prosenttia kaikista työntekijäammateissa toimivista ei saa päivääkään työnantajan kustantamaa koulutusta. Henkilöstökoulutuksella – kuten koulutuksella yleensäkin – on ennen kaikkea ennaltaehkäisevä rooli. Vuosikausia kestänyt koulutuksen puute yhdistettynä kevyisiin perusteisiin irtisanoa tuotannollisista tai taloudellisista syistä on myrkkyä ikääntyneille. Ammattitaidon lisäksi rapautuvat perustaidot.
Työntekijöiden omaehtoista koulutusta puolestaan rajoittavat koulutustarjonnan puute ja liian pitkät opiskelukokonaisuudet. Harva työuran loppupuolella oleva tarvitsee vuoden kestävää lisäkoulutusta, jonka mahduttaminen työn oheen on vaikeaa.
Taloudelliset tukimahdollisuudetkaan eivät huomioi työn ja opiskelun yhteensovittamista. Työmarkkinajärjestöt ovat esittäneet aikuiskoulutustuen uudistusta, joka mahdollistaisi paremmin omaehtoisen koulutuksen työn ohessa.
Tämäkään ei kuitenkaan ratkaise tarjonnan puutetta. SAK on esittänyt ratkaisuksi avoimen ammattiopiston mallia, jossa ammatillisen koulutuksen järjestäjät voisivat tarjota lyhyempiä kokonaisuuksia aikuisille. Ei ole yksilön eikä yhteiskunnan kannalta järkevää suorittaa useita kokonaisia tutkintoja, kun aito tarve koskee pienempiä kokonaisuuksia.
Koulutustarjonta on rajallista ja usein pituudeltaan sopimatonta myös työttömien palvelujen piirissä, erityisesti kun kyse on osaamisen kohentamisesta. TE-toimistot tarjoavat todella vähän ikääntyneille räätälöityjä palveluja ja työvoimakoulutukset ovat kestoltaan usein liian pitkiä.
Ylivoimaisesti tehokkain keino pitää ikääntyneet mukana työelämässä on koko työuran jatkuva ammattitaidon ylläpitäminen ja kehittäminen. Osaamisen kehittämistä koskevien asenteiden pitää muuttua niin työelämässä kuin koko yhteiskunnassa.
Työnantajien vastuuta pitää lisätä ja täsmentää. Työpaikkojen lakisääteiset koulutussuunnitelmat ovat hyvä työkalu, mutta niiden suunnitteluun, toteuttamiseen ja seurantaan pitää saada jämäkkyyttä. Lakisääteiset koulutussuunnitelmat pitää ulottaa tulevaisuudessa myös pienempiin työpaikkoihin.
Osaamisen kehittäminen on pitkäjänteistä työtä, jossa pikavoitot ovat harvassa. Tarvitsemme räätälöityjä koulutuksia ikääntyneille, mutta samalla on kehitettävä koko koulutusjärjestelmää vastaamaan paremmin työelämän muuttuvia tarpeita.
Lähtökohtana pitää olla, että kaikki suorittavat vähintään toisen asteen tutkinnon. Avoimen ammattiopiston lisäksi tarvitsemme perustaitotakuun, jolla vahvistetaan aikuisten valmiuksia oppia uutta maailman ja työelämän muuttuessa.
