Saksan menestyksen häikäisevä hinta
Talouskasvun ja työllisyyden esimerkkimaana pidetyn Saksan työmarkkinamallia arvioidaan julkisuudessa usein harmillisen kevyin perustein. Ilahduttavan poikkeuksen teki Roger Wessman Saksan mallia puoltavassa kirjoituksessaan (Mustread 9.11.2017), joka käsitteli maan talousuudistusten vaikutuksia monelta kantilta.
Wessmanin huolellinen analyysi ansaitsee muutaman jatkohuomion. Kuten todettua, Saksan vienti-ihmeen takana on paljolti heikko palkkakehitys valtion tarjontareformien ohjaamana. Erityisesti 2000-luvun keskivaiheilla toteutetun palkkamaltin katsotaan lisänneen työllisyyttä merkittävästi. Toisaalta voi myös kysyä, miksi entisen Itä-Saksan puolella työttömyys on korkeammalla, vaikka palkkataso on selvästi länttä alhaisempi. Joka tapauksessa Saksan palkkakehityksen kääntöpuolena on ollut matalapalkkaisten reaaliansioiden lasku ja tuloerojen merkittävä kasvu.
Toteamalla, että Saksan tuloerot eivät ole kasvaneet enempää kuin Ranskan, Wessman avaa kiinnostavan näkökulman: jos huipputyöllistetty Saksa ja työttömyydestä kärsivä Ranska tuottavat suurin piirtein yhtä epätasa-arvoisen tulonjaon, mikä Saksan mallissa on tavoiteltavaa? Vaikka katsommekin, että ihminen on lähtökohtaisesti onnellisempi työssä kuin toimettomana, on kohtuullista että työtä tekevän ihmisen palkka on kestävässä suhteessa yleiseen ansiotasoon.
Minityöläiselle minipalkka
Saksassa käytössä olevaa matalapalkkatyön muotoa, nk. minijobia, on pidetty väylänä työllistymiseen ja sen vaikutusta on korostettu työllisyyden parantajana heikomman suhdanteen aikana. Vaikka minijobien määrä on laskenut, edelleen miljoonat saksalaiset saavat ainoan ansiotulonsa niiden kautta. Minijobit eivät tuo pysyvää elinkeinoa, sillä matalapalkkaisista töistä ei tutkimusten mukaan siirrytä kokoaikaisiin, pysyviin työsuhteisiin. Enintään 450 euron kuukausipalkka riittää elämiseen vain, jos henkilöllä on jokin muu tulonlähde, joka varmistaa toimeentulon. Tämä sopii huonosti demokraattisissa markkinatalousmaissa yleisesti hyväksyttyyn periaatteeseen, jonka mukaan yhdellä työllä pitää tulla toimeen.
Matalapalkkaisuus yhdistettynä osa-aikatyön yleisyyteen (28 % työllisistä) kertoo, että Saksassa on suuri joukko ihmisiä, jotka eivät ole taloudellisesti itsenäisiä. Saksan työmarkkinoilla yhä edelleen suuri osa naisista on osa-aikatyössä – entisen Länsi-Saksan puolella kolme neljäsosaa ja Itä-Saksassa noin puolet. Vaikka useimmat ilmoittavat olevansa vapaaehtoisesti osa-aikaisia, mukana on paljon heitäkin, jotka haluaisivat kokoaikaisen työn. Jos osa-aikatyötä halutaan kehittää hallitusti, tulee siitä tehdä pikemminkin oikeus kuin taloudellinen pakko.
Paikalliset sopimukset, eurooppalaiset seuraukset
Johtopäätöksissä Wessman korostaa paikallista sopimista Saksan mallin tukijalkana. Paikallisen sopimisen vaikutus ei kuitenkaan erotu tilastoissa kovin selvästi, koska samaan aikaan taustalla on keskitettyä valtion politiikkaa, jolla työntekijöiden neuvotteluvoimaa on heikennetty. Ei ole yllätys, että hajautettu neuvottelujärjestelmä on tuottanut heikommat työehdot ja alhaisemman ansiokehityksen kuin keskitetyt sopimukset.
Saksan kokonaistalouden kuvassa Wessman jättää analysoimatta tuonnin roolin. Tiukka tulopolitiikka on hillinnyt Saksan kotimaista kysyntää merkittävästi. Saksan vaihtotase on paisunut ennätyslukemiin – absoluuttisesti rahassa mitattuna suuremmaksi kuin Kiinan. EU:n tasolla komissio onkin useaan kertaan kehottanut Saksaa tuntuvampiin palkankorotuksiin. Saksa on ylivoimaisesti EU:n suurin kansantalous, mutta sen kotimarkkinakysyntä on tällä hetkellä potentiaaliaan pienempi. Euroopan muut viejämaat Suomi mukaan lukien ovat riippuvaisia Saksan kulutuskysynnästä. Näin ollen Saksan malli ei sovi yleiseksi ohjenuoraksi euroalueen maille, eikä oikein Saksallekaan euroalueen osana.
Hannu Jouhki
SAK:n johtaja
Twitter @HannuJohki
