Tammikuun kihlauksen 30-vuotiscocktailit
Kylmä sota kuumeni, kun Varsovan liiton joukot miehittivät Tšekkoslovakian elokuussa 1968. Kekkosen Suomen on arvioitu olleen rähmällään suuren ja mahtavan itäisen naapurin edessä. Näin ei aina ollut. Työmarkkinajärjestöjen johto ja Kekkonen juhlivat 23.1.1970 tammikuun kihlausta Pravdan protesteista piittaamatta.
Tšekkoslovakian miehitys edisti Neuvostoliiton kommunistisen puolueen ideologisen ja poliittisen linjan tiukentumiseen. Vanhat epäluulot nousivat herkästi pintaan. Pienetkin tapahtumat saivat suuret mittasuhteet, kun Neuvostoliitto näki oikeistolaista vyörytystä ja koki ulkopoliittista uhkaa.
Neuvostoliiton valtiollinen ulkopolitiikka oli joustavampaa. Länsi-Saksan sosialidemokraattisen liittokansleri Willy Brandt pystyi rakentamaan uudella idänpolitiikallaan paremmat suhteet Neuvostoliittoon, Puolaan ja Itä-Saksaan. Suomen valtio ajoi aloitetta eurooppalaisesta turvakokouksesta, jonka tavoitteena oli olemassa olevien rajojen tunnustaminen ja suurvaltasuhteiden liennyttäminen Euroopassa. Neuvostoliitto oli aiemmin tehnyt useita ehdotuksia tällaisesta kokouksesta, mutta vasta Suomen tekemä aloite menestyi.
Ulkopoliittisen liennytyksen rinnalla aatteellinen kamppailu koveni. Neuvostoliiton kommunistipuolueen viesti oli luokkakantainen. Länsi-Euroopan maiden hallitusten hyvin erilaiset pyrkimykset ammattiyhdistysliikkeen ja työnantajajärjestöjen tulopoliittiseen yhteistyöhön nähtiin valtiomonopolistisena kapitalismina. Valtiomonopolistisen kapitalismin teorian mukaan kapitalistisen markkinatalouden kriisiytyminen ajoi hallitukset tukemaan verohelpotuksin ja muin keinoin monopolien toimintaan ja samanaikaisesti hillitsemään ammattiyhdistysliikkeen palkkavaatimuksia. Näin Neuvostoliiton kommunistipuolueen teoreetikkojen ja kommentaattorien näkökulmasta hallitukset ja ammattiyhdistysliike syyllistyivät tulopolitiikassa työväenluokan pettämiseen ja tuhoaan kohti menevän kapitalismin tekohengitykseen.
Neuvostoliiton ulkosuhteita rakensivat useat organisaatiot, joilla oli omia tavoitteitaan ja pyrkimyksiään. Turvallisuuspalvelu (KGB) ja Neuvostoliiton ammattiliittojen keskusjärjestö (VZSPS) vaikuttivat sekä kommunistisen suurvallan sisällä että sen ulkopuolella.
SAK:n suhteet Neuvostoliiton VZSPS:ään olivat erinomaiset. Keskusjärjestöillä oli pysyvä neuvottelukunta, johon kuuluivat molempien järjestöjen puheenjohtajat. Näin tapaamiset tapahtuivat korkeimmalla tasolla. Keskusjärjestöjen yhteisenä tavoitteena oli ammattiyhdistysliikkeen yhteistyön edistäminen Euroopassa yli blokkirajan. SAK oli tässä suhteessa tärkeä yhteistyökumppani VZSPS:lle, kun suomalaisella keskusjärjestöllä oli läheiset suhteet vaikutusvaltaisiin pohjoismaisiin keskusjärjestöihin. VZSPS ja SAK esittivät tammikuussa 1970 yhteisen vetoomuksen kaikkien Euroopan maiden yhteisen ammattiyhdistyskonferenssin järjestämisen puolesta.
SAK sai pian tämän jälkeen kokea kansainvälisen kommunistisen liikkeen ideologisen ärhäköitymisen. Suomen Työnantajain Keskusliiton (STK) toimitusjohtaja Päiviö Hetemäki ja SAK:n puheenjohtaja Niilo Hämäläinen sopivat keskenään, että Suomen työmarkkinajärjestöjen neuvottelusuhteissa olennaisena käännekohtana pidetyn keskusjärjestöjen yhteisen tiedonannon eli ns. tammikuun kihlauksen 30-vuotisjuhlapäivänä järjestettäisiin vastaanotto. Tämän Neuvostoliiton hyökkäyksestä alkaneen talvisodan aikana 23.1.1940 yhdessä hyväksytyn Suomen puolustustahtoa ja kansainvälistä asemaa vahvistamaan annetun julkilausuman juhliminen sai osakseen kovaa arvostelua.
Rakennusliiton puheenjohtaja Erkki Salomaa totesi SAK:n hallituksessa ennen vastaanottoa, ettei talvisodan oloissa annetun julkilausuman juhliminen ollut viisasta. Nahka-, kumi- ja jalkineliiton puheenjohtaja Väinö Huhtamäki, joka oli SAK:n hallituksen ainoa vähemmistökommunisti, yhtyi Salomaan arvosteluun. Huhtamäki oli niin hyvin valmistautunut, että luki suoria lainauksia siitä Palkkatyöläisen numerosta, jossa tiedonanto ja sen johdosta annetut lausunnot oli julkaistu.
Ehkä Huhtamäkeä loukkasi se, että SAK:n puheenjohtaja Eero A. Wuori oli kytkenyt julkilausuman osaksi Suomen kansan vapaustaistelua. Hän oli korostanut, että kannanotto tuki rintaman takana ja rintamalla olevien yhteishenkeä. SAK:n puheenjohtaja oli tammikuussa 1940 yhdistänyt julkilausuman länsimaisen demokraattisen yhteiskunnan rakennustyön jatkamiseen. Nämä Neuvostoliiton hyökkäystä arvostelevat ja luokkasovun ilmapiiriä Suomessa korostavat muotoilut olivat Huhtamäen luokkataistelunäkökulmasta kovin vastenmielisiä.
Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pää-äänenkannattaja Pravda paheksui 21.1.1970 hyvin voimakkaasti työmarkkinajärjestöjen yhteistä vastaanottoa. Pravda tulkitsi, että kyseessä oli Neuvostoliiton vastainen mielenilmaus ja pyrkimys oikeistovoimien tukemiseen.
SKP reagoi samana päivänä, kun Pravda ilmestyi. SKP:n poliittinen toimikunta päätti yksimielisesti suositella SAK:n hallituksen kansandemokraattiselle ryhmälle, ettei juhlallisuuksiin ollut syytä osallistua. Ensimmäisenä perusteena päätökselle oli se, että tilaisuus oli järjestetty sopimatta asiasta kansandemokraattien kanssa. Toisena perusteena boikotoida juhlia oli se, että kommunistit eivät olleet tammikuun kihlauksen antamisessa mukana, koska suurin osa heistä oli tuolloin suljettuina vankiloihin. SKP:n poliittinen toimikunta katsoi, että kansandemokraattien tulisi ehdottaa SAK:n hallitukselle ensimmäisen työehtosopimuksen 25-vuotispäivän juhlimista yhdessä työnantajajärjestöjen kanssa, kun he ilmoittaisivat jäävänsä pois vastaanotolta.
Pravdan hyökkäys oli niin vakava asia, että SAK:n hallitus vastasi siihen välittömästi 21.1.1970. Väinö Huhtamäki ilmoitti, ettei hän osallistu asian käsittelyyn, kun SAK:n vastinetta laadittiin. SAK:n hallitus hyväksyi muuten yksimielisesti pahoittelulausuman. Ensiksi korostettiin, että tammikuun julkilausuma merkitsi alkua Suomen ammattiyhdistysliikkeen perustamisestaan alkaen tavoitteleman työehtosopimusjärjestelmän saavuttamiselle. SAK:n hallitus valitti syvästi merkkipäivän vietosta tehtyjä tulkintoja. SAK kiisti syytökset oikeistovoimien tukemisesta tai Neuvostoliiton vastaisesta mielenilmauksesta. Lopuksi vielä korostettiin, että keskusjärjestö oli toiminut Suomen ja Neuvostoliiton välisen ystävyyssuhteiden kehittämiseksi ja ammattiyhdistysliikkeiden yhteistyön lujittamiseksi.
Vähemmistökommunistien Tiedonantaja arvosteli SAK:n ja STK:n cocktail-tilaisuutta. Lehti totesi:
Puoluepäätöksen vuoksi SAK:n hallituksen enemmistökommunistit jäivät tilaisuudesta pois. Kiista oli sen verran kuuma, että Arvo Hautala Kansan Uutisiin lähettämässä kirjoituksessa korosti SAK:n kansandemokraattisen ryhmän olleen ensin sivussa ja sitten vastustaneen tammikuun julkilausuman juhlimista. Hän perusteli kansandemokraattisen ryhmän mukana oloa Pravdalle osoitetun vastineen laadinnassa sillä, että ryhmän vilpitön käsitys oli, ettei SAK tai keskusjärjestön sosialidemokraatit pyrkineet tilaisuuden järjestämisellä Neuvostoliiton vastaisen asenteen tai oikeistovoimien tukemiseen. Tämä väärinkäsitys oli oikaistava, korosti Hautala.
SAK puheenjohtaja Niilo Hämäläinen antoi vuosipäivän johdosta lausunnon, jossa hän totesi tammikuun kihlauksen saaneen ylikorostuneen merkityksen. Hän totesi, että vasta toisen maailmansodan jälkeisissä poliittisesti muuttuneissa oloissa työnantajapuoli lopullisesti luopui työehtosopimuksia vastustavasta kannastaan.
Vaikka SAK:n puheenjohtaja pyrki pienentämään juhlapäivän historiallista merkitystä, oli työmarkkinajärjestöjen yhteinen juhla merkittävä tapaus. Tasavallan presidentti Urho Kekkonen ja muut arvovieraat osallistuivat juhlaan, joten Neuvostoliiton kommunistipuolueen pää-äänenkannattajan Pravdan tuomio ei tilaisuutta pilannut. SAK:kin oli ylpeä juhlasta. Palkkatyöläisen etusivulla ja myöhemmin SAK:n vuosikirjassa julkaistiin tilaisuudesta näyttävät kuvat.
Kommunistien syvät keskinäiset jännitteet tulivat esiin, kun vähemmistökommunisteihin kuuluneet henkilöt organisoivat pienimuotoisen mielenosoituksen. Paikalla oli SKP:n ammattiyhdistystoimitsijana toiminut eläkeläinen Lars Junttila. SAK-lyhennyksen ensimmäinen kirjain oli eräissä julisteissa muotoiltu hakaristiksi. SAK:n sosialidemokraattiset ja kommunistiset johtomiehet olivat mielenosoittajien julisteissa hyökkäysten kohteina. Julisteiden tulopolitiikkaa arvostelleiden iskulauseiden kohdistaminen yhtä paljon SAK:n sosialidemokraattisiin johtomiehiin kuin tilaisuutta boikotoiviin kommunistisiin ammattiyhdistysvaikuttajiin oli raskas loukkaus. Kansan Uutiset leimasi tällaiset tunnukset maolaisten inspiroimiksi. Maolaiseksi leimaaminen oli raskas loukkaus vähemmistökommunisteille, jotka Neuvostoliiton ja Kiinan kommunistipuolueiden kiistassa korostivat uskollisuuttaan Moskovalle.
Kansan Uutiset paheksui tammikuun kihlauksen juhlimista. Tiedonantaja pääkirjoitus oikein rusikoi Palacen cocktail-tilaisuuden, joka lehden mielestä viimeistään paljasti, ketkä ammattiyhdistysjohtajat eivät kuunnelleet joukkoja. Nämä johtajat olivat menneet liian pitkälle porvarillisen tulopolitiikan toteuttamiseen. Tiedonantajan mukaan ristiriitojen säätelypuuhasta innostuminen ja työläisten lakkotaistelujen tuomitseminen olivat tekoja, jotka olivat kiveämässä eräiden ammattiyhdistysjohtajien poliittisen itsetuhon tietä.
Kiistanalainen juhla ei johtanut VZSPS:n ja SAK:n läheisen yhteistyön päättymiseen. Päinvastoin, neuvostoliittolainen ammattiyhdistysliike piti jatkossakin tiivistä yhteyttä sosialidemokraattien johtaman suomalaisen keskusjärjestön kanssa.
Tapio Bergholm
SAK:n erikoistutkija
Lähde: Tapio Bergholm. Kohti tasa-arvoa. Tulopolitiikan aika I. Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö 1969–1977. Keuruun kirjapaino 2012.
