Artisti maksaa?

Viime aikoina on käyty ikävää keskustelua, että Suomeen pitäisi luoda matalapalkkatyömarkkinat. Suomeksi sanottuna se tarkoittaa, että työnantaja maksaisi vain jonkun sopivaksi katsomansa summan työntekijälle vastikkeeksi tehdystä työstä. Yhteiskunnan yhteisestä pussista maksettaisiin sitten loput henkilön toimeentulon varmistamiseksi.

Tällainen kehitys ei minun arvomaailmaani mahdu. Suomen tulevaisuutta ei rakennetta sillä, että me köyhdytämme ja nöyrrytämme toinen toisiamme. Eikä sillä, että yhteiskunnan tehtäväksi sysätään yritysten pärjääminen. Työnantaja ei voi siirtää vastuutaan palkanmaksusta valtiolle.

Monet kansainväliset tutkimukset todistavat, että Suomi on varsin yrittäjämyönteinen maa, kuten pitää ollakin. Yrittäjää ei rasiteta turhalla byrokratialla ja yhteiskunnan infra-, koulutus-, päivähoito-, hallinto- ja muut palvelut tarjoavat hyvän selkänojan yrittäjyydelle.

Kaikessa on aina parantamista, mutta Suomessa asiat ovat yrittäjien näkökulmasta varsin hyvin, vaikka muuta huudetaankin. Julkinen metelöinti on osa etujärjestöjen tehtävää ja sinällään sallittavaa, mutta itse kunkin pitäisi nähdä suurempi kuva yksittäisten edunvalvontahuutojen takaa.

Niinhän ei voi olla, että yritykset vaativat jatkuvia vero- ja muita maksuhelpotuksia ja vielä kaupan päälle hamuavat erilaisia yritystukia. Mutta kun pitäisi maksaa työntekijöille edes säällistä palkkaa, katsetta käännetään taas yhteisen kassan suuntaan – kutsutaan sitä sitten toimeentulotueksi, kansalaispalkaksi tai miksi tahansa.

Olematta minkään sortin ekonomisti, voin vakuuttaa, ettei tuollainen yhtälö toimi. Yhteiset rahamme yksinkertaisesti loppuvat, jos niitä aletaan käyttää yritysten palkanmaksun jatkeeksi. ”Artisti maksaa” -ajattelu saattoi toimia Kummelin fiktiossa, mutta ei tosielämässä.

On hyvin matalaotsaista, että suomalaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta halutaan tehdä matalapalkkayhteiskunta. Eihän yritystenkään etu voi olla, että Suomessa olisi yhä enemmän toimeentulonsa rajamailla kamppailevia ihmisiä. Näivettämisen tie ei voi olla Suomen tie.

Harri Järvinen
Kirjoittaja on SAK:n yhteyspäällikkö

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Kouvolan Sanomissa 5. syyskuuta 2016.