Palkkapolitiikkaa reaaliajassa vai jälkiviisaudella?

Kilpailukykyongelmat ja pitkittynyt työttömyys ovat herättäneet arvostelua Suomen työmarkkinamallista. Useat tahot ovat syyttäneet keskitettyjä sopimuksia tai yleissitovuutta työmarkkinoiden ongelmista. Paikallista sopimista on tarjottu ratkaisuna ongelmien ehkäisyyn.

Alkuvuodesta Vesa Vihriälä pohti Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan kolumnissa, olisiko palkanmuodostuksen toisenlainen reaktio voinut lievittää 2008 alkaneen kriisin vaikutuksia. Laskelmien tulos on, että olisi. Palkkojen jäädytys vuoden 2010 tasolle olisi Etlan laskelman mukaan johtanut siihen, että viime vuonna bruttokansantuote olisi ollut 2–2,5 prosenttia korkeampi ja työllisiä olisi ollut 40 000 enemmän.

Jälkiviisaana voikin argumentoida 2010-luvun palkkapolitiikan epäonnistuneen, mutta jälkiviisaus onkin paljon helpompaa kuin reaaliaikainen päätöksenteko. Palkanmuodostuksen epäonnistumisen syy ei nähdäkseni ollut palkanmuodostuksen instituutioissa tai päätöksentekijöissä, vaan päättäjien käytössä olevassa informaatiossa. 2010-luvun huono talouskehitys tuli yllätyksenä kaikille päättäjille.

Raamisopimuksen (2011) taustalla olleet ennusteet pettivät

Vuoden 2011 syksyllä solmittiin työmarkkinoiden raamisopimus. Sopimuksen tavoite oli turvata Suomen kilpailukyky, työllisyys ja ostovoima vaikeassa taloudellisessa tilanteessa. Vähän reilun kahden vuoden sopimuksessa oli sopimuskorotuksia yhteensä 4,3 prosenttia ja lisäksi 150 euron kertaerä.

Raamisopimuksen korotukset ovat kovin korkeita tämän päivän silmin, mutta palkoista joudutaan sopimaan reaaliajassa ilman jälkiviisauden tuomaa varmuutta. Raamisopimusta sopiessa valtiovarainministeriö ennusti (pdf) vuosien 2012–2015 talouskasvuksi 1,9 prosenttia vuodessa. Työn tuottavuuden kasvuksi ministeriö ennusti vajaat kaksi prosenttia vuodessa. Sovitut palkankorotukset olivat maltillisia suhteessa näiden ennusteiden valossa.

Toki sopimuksia tehdessä on aina jonkin verran erimielisyyttä sisällöstä, mutta yleisellä tasolla raamisopimuksen järkevyydestä vallitsi syksyllä 2011 laaja konsensus. Ilman työmarkkinajärjestöjen ja hallituksen yhteisymmärrystä sopimus ei olisi voinut syntyä ja astua voimaan.

Raamisopimus oli toki keskusjärjestöjen solmima sopimus, mutta varsinaiset työehtojen muutokset sovitaan aina työntekijä- ja työnantajaliittojen toimesta. Raamisopimuksen mukainen ratkaisu solmittiin sopimusaloilla, jotka kattavat 94 prosenttia palkansaajista. Keskusjärjestöjen lisäksi siis valtaosa työntekijä- ja työnantajaliitoista piti raamisopimusta toteuttamisen arvoisena.

Myös yritystasolla sovittuja palkankorotuksia pidettiin perusteltuina. Esimerkiksi teknologiateollisuuden työehtosopimuksessa mahdollistettiin paikallinen sopiminen palkankorotusten suuruudesta, mutta Metalliliiton selvityksen perusteella palkankorotuksista ei juurikaan paikallisesti poikettu alaspäin. Yritystasollakin pidettiin siis palkankorotusten tasoa perusteltuna.

Myös maan kokoomusjohtoinen hallitus kiitteli ratkaisua sanoin ja teoin. Kannanotossaan hallitus ilmoitti olevansa valmis tukemaan ratkaisua noin 400 miljoonan euron toimenpiteillä.

Toteutunut talouskehitys oli sitten jotain aivan muuta kuin mitä etukäteen ennakoitiin. Reippaan kasvun sijasta tuottavuus heikkeni. Kun palkoista sovittiin seuraavan kerran vuoden 2013 syksyllä, valtiovarainministeriö kertoi (pdf) työn tuottavuuden supistuneen 2011–2013 yhteensä 0,6 prosentilla. Tuottavuuden kehitys oli jäämässä yli viisi prosenttia heikommaksi kuin kaksi vuotta aiemmin ennakoitiin.

Raamisopimuksen palkankorotukset olivat siis ylimitoitetut suhteessa toteutuneeseen tuottavuuskehitykseen, mutta sitä ei tiedetty silloin kun sopimusta tehtiin.

Raamisopimusta edeltävät ennusteet työn tuottavuuden kehityksestä pettivät

Vuoden 2013 palkkaratkaisussa sama toistui

Syksyn 2013 työllisyys- ja kasvusopimuksen kohdalla sama kuvio toistui pienemmässä mittakaavassa. Tarkoitus oli taas tehdä maltillinen sopimus joka tukisi työllisyyttä ja kasvua. Tavoite oli kääntää talous kestävälle kasvu-uralle.

Työllisyys- ja kasvusopimuksessa sovittiin kahden vuoden sopimuskaudelle yhteensä noin 1 prosentin palkankorotukset (20 €/kk + 0,4 %). Samaan aikaan valtiovarainministeriö ennusti (pdf) tuottavuuden kasvavan yhteensä 1,6 prosenttia vuosina 2014–2015. Sovitut palkankorotukset olivat siis selvästi alle ennustetun tuottavuuden kasvun.

Taas maan hallitus kiitteli ratkaisua ja uskoi sillä olevan ”huomattava työllisyyttä, kilpailukykyä ja talouden kasvua tukeva vaikutus”.
Nyt jälkiviisaudella voidaan todeta, että sopimus ei kääntänyt taloutta kestävälle kasvu-uralle. Työttömyyskin on nyt korkeampi kuin työllisyys- ja kasvusopimusta tehdessä. Mukavan kasvun sijasta valtiovarainministeriö nyt kertoo työn tuottavuuden junnanneen paikallaan. Työn tuottavuus kehittyi työllisyys- ja kasvusopimuksen aikana 1,5 prosenttia ennakoitua huonommin.

Jos työllisyys- ja kasvusopimusta tehdessä olisi tiedetty mitä tiedetään nyt, niin uskoisin että palkkaratkaisukin olisi ollut erilainen.

Työllisyys- ja kasvusopimusta edeltävät ennusteet työn tuottavuuden kehityksestä pettivät

Kilpailukykysopimuksella korjausliike

Kun nyt katsoo kuusi vuotta taaksepäin, on helppo ihmetellä, miksi palkkoja on jatkuvasti korotettu samalla kun talous supistuu tai junnaa paikallaan. Palkoista sovitaan kuitenkin aina katsoen eteenpäin. Kuten todettu, sopimuksia tehdessä edessä on aina ollut näkymä valoisasta tulevaisuudesta.

Perustellessani kilpailukykysopimusta olen näyttänyt jäsentilaisuuksissa tällaista kuviota:

Kuviossa on tuotannon suhdannekuvaaja sellaisena kun se oli kilpailukykysopimusta tehdessä. Tilastossa näkyy tasaisen surkea talouskehitys melkein koko 2010-luvun ajan. Tilaston päälle hahmottelin valtiovarainministeriön ennusteurat aiempia palkkaratkaisuja tehdessä.

Kuvion viesti on, että talouskehitys on jatkuvasti yllättänyt huonoudellaan. Jos sopimuksia tehdessä olisi tiedetty mitä tiedetään nyt, niin aiemmat palkkaratkaisut olisivat varmasti olleet erilaisia. Ja jos aiemmat palkkaratkaisut olisivat olleet erilaisia, niin nykyisiä kilpailukykyongelmia ei olisi syntynyt eikä kilpailukykysopimukselle olisi ollut tarvetta.

Kilpailukykysopimuksen kaltainen korjausliike tuli kuitenkin välttämättömäksi, koska aiemmat palkkaratkaisut olivat toistuvasti perustuneet liian optimistiseen käsitykseen talouskehityksestä.

Syyllisiä on turha etsiä

Toteutetulla palkkapolitiikalla on kuitenkin koko 2010-luvun ollut vankka kannatus silloin, kun päätöksiä on pitänyt tehdä. Sen takia minun on vaikea uskoa, että erilainen neuvottelujärjestys olisi tuottanut olennaisesti erilaisen lopputuleman.

Hyviä syyllisiä väärin mitoitettuun palkkapolitiikkaan ei oikein löydy. Palkansaajien syyttäminen ei osu maaliin, koska jokainen palkkaratkaisu on sovittu työnantajien kanssa. Keskusjärjestöjen syyttäminen ei ole perusteltua, koska keskusjärjestöjen sopimukset ovat aina vaatineet ja saaneet myös liittojen hyväksynnän. Työmarkkinajärjestöjenkään syyttäminen ei tunnu kohtuulliselta, koska myös maan hallitus on aina kiitellyt tehtyjä ratkaisuja.

Paikallista sopimista haikailevien on hyvä muistaa, että yritystasolla palkkaratkaisuista ei ole poikettu, vaikka se olisi ollut mahdollista. Kaikki osapuolet ovat uskoneet sovittujen palkankorotusten olleen tilanteeseen nähden maltillisia ja taloutta vahvistavia.

Jälkiviisaana voisi Vesa Vihriälän tapaan pitää jopa palkkojen jäädytystä vuoden 2010 tasolle järkevänä vaihtoehtona, mutta se ei ollut todellinen vaihtoehto silloin kun palkkaratkaisuja oikeasti tehtiin. Kun valtiovarainministeriön synkistelevät virkamiehet lupailevat vajaan kahden prosentin tuottavuuskasvua, ei palkkojen jäädytys ole realismia eikä järkevää.

En kuitenkaan syytä valtiovarainministeriön ennustajia. Talouden ennustaminen on aidosti vaikeaa ja ikäviä yllätyksiä tulee aina.

Ylipäätään syyllisten etsiminen ei auta palauttamaan kadotettua kilpailukykyä eikä tuo yhtään uutta työpaikkaa. Elinkeinoelämän keskusliiton sääntömuutoksen takia palkanmuodostuksen instituutiota on nyt uudistettava, mutta ei kannata kasata epärealistisia odotuksia hajautetumman palkkaneuvottelun hyödyistä. Viime vuodet osoittivat, että luotettavaa kristallipalloa ei ole kenelläkään.

Ilkka Kaukoranta
SAK:n pääekonomisti
@ikaukora