Professorikolmikko oikeilla jäljillä
Bengt Holmström, Sixten Korkman ja Vesa Vihriälä ovat laatineet ministeri Petteri Orpon pyynnöstä muistion Suomen talouspolitiikan suunnasta. Keskityn blogissani arvioimaan muistion esityksiä keinoista parantaa työllisyyttä ja vahvistaa osaamista ja innovaatiokykyä.
Professorit nostavat keskeiseksi tavoitteeksi työllisyysasteen nostamisen pohjoismaiselle tasolle. He toteavat hintakilpailukyvyllä ja palkkamaltilla olevan merkitystä, mutta arvioivat työllisyysasteen pitkäaikaisen alhaisuuden osoittavan, että hintakilpailukyvyn sijaan työvoiman tarjonta on ongelmien pääsyy.
Konkreettisina ratkaisukeinoina professorit nostavat esiin:
- varhaiseläkereittien houkuttelevuuden vähentämisen (työttömyysturvan lisäpäivät)
- perhevapaiden uudistamisen
- toimeentulo- ja asumistuen kannustinloukkujen lieventämisen
- työttömien työhön ohjauksen tehostamisen ja uudelleen koulutuksen
- työn verotuksen keventämisen (ja kompensoinnin muilla toimilla)
- asuntotarjonnan lisäämisen kasvukeskuksissa
Yhtä lukuun ottamatta näistä voi olla samaa mieltä ainakin otsikkotasolla. Kannustinloukkujen lieventämisen osalta kuitenkin reunahuomautuksella, että se ei saa olla savuverho sosiaaliturvan heikentämiselle. Kannustinloukkuja voi ja pitää lieventää ilman että leikataan pienituloisilta.
Lisäpäivät ovat osa työttömyysturvaa eivätkä reitti varhaiseläkkeelle
Poikkeuksen muodostaa listan ensimmäinen kohta, eli työttömyysturvan lisäpäivät. Varhaiseläkereittien karsiminen on useimpien ekonomistien selkäydinvastaus työllisyyden parantamiseen. Usein tuntuu kuitenkin jäävän huomiotta, että lisäpäivät eivät ole varhaiseläkereitti, vaan osa työttömyysturvajärjestelmää.
Kun huomio on perustellusti työllisyysasteen pitkäaikaisessa alhaisuudessa, niin lisäpäivien uudistaminen ei ole luonteva ratkaisu. Lisäpäivien käyttö on vahvasti sidoksissa suhdanteisiin. Lisäpäivillä olevien työttömien määrä on suhdanteiden mukana heilahdellut kuluneen vuosikymmenen aikana vajaasta 2000:sta reiluun 16 000 ihmiseen. Lisäpäivien käyttö on viimeiset pari vuotta ollut laskussa. Kyse on siis suhdanneilmiöstä, ei mistään yleisestä varhaiseläkereitistä, joka alentaisi työllisyyttä pitkäaikaisesti.
Uudistusehdotuksia tehdessä pitäisi muistaa, että suomalainen työmarkkinamalli perustuu siihen, että rakennemuutoksissa työnsä menettäneiden toimeentulosta pidetään huolta. Sosiaaliturvaverkon rapauttaminen heikentäisi tuottavuuden kasvun kannalta tärkeän talouden uudistumisen ja luovan tuhon poliittista kannatusta.
Etuusleikkausten sijaan työttömien ohjauksen ja koulutuksen tehostaminen ehkäisee työttömyyden pitkittymistä myös ikääntyneillä.
Työllisyysasteen nosto ei onnistu ilman panostuksia vähän koulutettujen osaamiseen
Holmström, Korkman ja Vihriälä korostavat tuottavuuden ja sen osalta erityisesti osaamispohjan ja innovaatiotoiminnan edellytysten vahvistamista.
Nämä ovat tärkeitä teemoja ja meillä on SAK:ssa sama huoli. Innovaatiojärjestelmän vahvistaminen ja T&K-panostusten lisääminen on tulevan talouskasvun kannalta olennaista.
Koulutuspolitiikan osalta professorien katse on kuitenkin turhan tiiviisti vain yliopistoissa. Korkeakoulutus on Suomen kannalta tärkeää, mutta samaan aikaan koulutusjakauman toisessa päässä Suomessa on paljon suurempia ongelmia.
Kolmikon esitys oppivelvollisuusiän nostamisesta 18 vuoteen on hyvä ja kannatettava ajatus. Se auttaisi ehkäisemään tulevan koulutusvelan syntyä. Tämä on kuitenkin yksin riittämätön ratkaisu.
Suomessa on 600 000 aikuista ilman perusasteen jälkeistä koulutusta. Tavoiteltu 75 prosentin työllisyysasteen saavuttaminen ei ole mahdollista, ellei näitä osaamiskuoppaan jääneitä saada aikuiskoulutuksen piiriin. Ilman perusasteen jälkeistä koulutusta mahdollisuudet työllistyä moderneille työmarkkinoille ovat kovin vähäiset.
SAK on esittänyt 50 miljoonan euron määrärahaa matalasti koulutettujen aikuisten osaamisen parantamiseen. Jos aidosti halutaan nostaa työllisyysastetta kestävästi, tarvitaan isoja satsauksia matalasti koulutettujen osaamiseen.
Kirjoittaja on SAK:n pääekonomisti, Twitter: @Kaukora
